Joskus murrosikäisenä sitä saattoi suuttuessaan olla tosi hurja. Riitelin kerran äitini kanssa samalla, kun tiskasin. Riidan aiheen olen täysin unohtanut, mutta sen muistan, mitä tein vahvistaakseni sanojani. Otin paistinpannun ja heitin sen lattialle. Meillä oli suuri keittiö, jonka lattia oli liukasta korkkimattoa. Paistinpannu liiti avaran keittiön lattiaa pitkin kuin mikäkin ufo ja tömähti nurkkaan.
Olin aika tavalla järkyttynyt teostani ja aloin sen jälkeen paremmin kontrolloida suuttumisiani. Kerran uskaltauduin tunnustamaan ystävälleni, mitä olin tehnyt. Hän kertoi, että hän puolestaan oli suuttunut isälleen ja paiskannut autotallissa naulalaatikon tuhat naulaa lattialle.
- Mitä sun isäs sanoi? kysyin uteliaana.
- Käski korjata sotkut, ystäväni sanoi ja nauroi.
Syventymispäivillä kuuntelin Raimo Mäkelän opetusta rakkaudesta ja vihasta. Poimin nyt muistiinpanoistani muutamia tiivistettyjä ajatuksia vihasta. Rakkaus jääköön johonkin toiseen kertaan.
Me kaksi alussa mainitsemaani murrosikäistä olimme joutuneet aggression kynsiin. Aggression päämääränä on toisen vahingoittaminen tavalla tai toisella. Aggressio on aina reaktio frustraatioon, jolloin ihminen on turhautunut ja pettynyt. Turhauma herättää vihamielisyyttä, joka pyrkii ulos ihmisestä. Turhautumista näkee joka puolella, erityisesti nuorilla, mutta naisilla on miesvihaa ja miehillä puolestaan naisvihaa.
Jos reaktio suuntautuu itseen, seurauksena on itseviha, ja silloin ihminen tuhoaa itseään. Alkoholismi on itsevihaa, ja äärimmäisin seuraus on itsemurha, jonka taustalla on syvä pettymys, syvä viha itseä kohtaan.
Vihan tunteen voi kääntää myös toiseksi, ihminen voi ryhtyä sitä mitätöimään "Ei tämä mitään!". Silloin hän pettää itseään.
Viha voidaan luetella lievemmistä ankarampiin ilmenemismuotoihin: intohimo, kiivastus, raivo, inho, vastustus, vihollisuus, harkittu vahingoittaminen, tuhoaminen.
Raamattu puhuu Jumalan ja Karitsan vihasta. Viha ei kuitenkaan ole Jumalan olemus, vaan rakkauden kääntöpuoli, jonka ihmisen synti on kääntänyt esiin. Ihminen tarvitsee pelastusta Jumalan vihalta.
Jumalan rakkaus on valmiina pelastamaan ihmisen Jumalan vihalta!
Isä meidän- rukouksen seitsemännessä rukouksessa pyydetään: Päästä meidät pahasta. Siinä rukoillaan omasta ja toisten puolesta.
Ihminen on luotu rakastamaan ja vihaamaan. Ei kuitenkaan raivoamaan ja kostamaan.
Onko kristityn ihmisen kiltteys aina Jumalan tahdon mukaista?
Ef. 4:26 sanotaan: "Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä."
Askel vihastumisesta vihaan on lyhyt, ja siihen tulee paholainen mukaan.
Jos ihminen ei vihastu, hänen elämäänsä tulee ristiriita, joka purkautuu haitallisella tavalla. Jos ihminen ei vihastu kokemaansa vääryyteen, hän ei silloin tunnusta omaa arvoaan, mutta ei myös toisen. Ihminen on alistettu, painettu, hän tuntee katkeruutta, itsesääliä, itseluottamuksen menetystä, masennusta ja vihaa itseään kohtaan. Kun ei voi osoittaa vihastumista, vihan bumerangi palaa ja lyö henkilön kasaan ja masennus syvenee.
3. Moos 19 "Nuhtele lähimmäistäsi avoimesti, muuten joudut osalliseksi hänen syyllisyydestään" Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi, vaan puhuttele häntä. Silloin väärintekijä näkee totuuden. Luther sanoo, että se on palvelus toiselle ihmiselle.
Miksi sitten en saa vihata tai kostaa?
Ensinnäkin kostamisen halu on syntiä, kostaminen pitää jättää Jumalalle ja esivallalle.
Joskus kun tarkastelee vihastumisensa syytä, kyseessä voi ollakin loukkaus ihmisen omahyväisyyttä vastaan.
Kirjassaan Kun elämä satuttaa Richard P. Walters pohtii loukkaantumista, suuttumusta ja raivoa tähän tapaan: Loukkaantuminen haluaa säilyttää vihastumisen. Suuttuminen etsii oikeudenmukaisuutta. Vihastuminen parantaa. Loukkaantumista ohjaa pelkuruus, se käy sissisotaa. Suuttuminen on totuuden puolustamista ja toisen kunnioittamista.
Yhteenvetona voisi muistaa, että Raamattu kieltää loukkaantumisen, mutta suuttumiseen se
suorastaan käskee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti