Taivaan ovella

Minusta on hauskaa matkoilla valokuvata erilaisia ovia ja ikkunoita. Varsinkin vanhoissa kaupungeissa tuntuu, että jokainen ovi tai ikkuna on eri tavalla kiinnostava. Koneeni tiedostoissa onkin melkoinen määrä ovien ja ikkunoiden kuvia, joita välillä selailen ja mietin, mitä käyttöä niille löytyisi.
Nyt löytyi sopiva hetki liittää erään krakovalaisen kirkon pääoven kuva tekstini virikkeeksi. Mielessäni on soinut muutamia päiviä kirjallisuuden Nobel-voittaja Bob Dylanin laulu taivaan ovesta.  Kopioin sen tähän netistä löytämässäni muodossa. Outo sana minulle oli tuo badge, kunniamerkki

Mama, take this badge off of me.

I can't use it anymore.

It's getting dark, too dark to see.

I feel like I'm knockin' on heaven's door.

Knock, knock, knockin' on heaven's door.

Knock, knock, knockin' on heaven's door.

Knock, knock knockin' on heaven's door.

Knock, knock knockin' on heaven's door.

Mama, put my guns in the ground.

I can' shoot them anymore.

That long black cloud is coming' down.

I feel like I'm knockin' heaven's door ...

Tehokasta laulussa on nuoren sotilaan pitkään kestävä koputtaminen taivaan ovelle. Hän koputtaa koputtamistaan. Avautuuko ovi tälle sankarille - sitä ei kerrota.

Näin pyhäinpäivän aikaan, kun muistellaan ennen meitä lähteneitä, tulee miettineeksi kuolemaa muutenkin. Miten minun käy, jäänkö laulun sanojen mukaan vain portille koputtelemaan, ja lopulta joudun kääntymään pois? Vai avautuuko minulle ovi, ja saan juosta rakastaville käsivarsille? Oma valinta pitäisi kyllä tehdä jo ennen taivaan oven eteen joutumista.

Jeesus puhuu oppilailleen ennen kuolemaansa lohduttavia sanoja Joh. 14:1-4. "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, uskokaa myös minuun. Minun Isäni kodissa on monta uonetta. Ellei niin olisi, sanoisinko teille, että menen valmistamaan teille sijaa? Vaikka minä menenkin valmistamaan teille sijaa, tulen takaisin ja otan teidät luokseni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen."

https://www.youtube.com/watch?v=gazW7MOqHzQ

Lehtimajanjuhlilla

Vietimme viime viikonvaihteessa avioliittomme melko isoja pyöreitä vuosia, ehkä vähän normista
poikkeavalla tavalla. Eräs tuttavapari vietti sitä huomattavasti normaalimmin - Karibialla risteillen ja eräs toinen - kulkien pari viikkoa Roomaa ristiin rastiin.
Me kudoimme tietysti itsellemme omannäköisemme juhlan. Ajoimme kokonaisen tunnin matkan Lohjan Vivamoon, Kansan raamattuseuran juuri sata vuotta täyttäneeseen kurssikeskukseen, joka on kuin keidas Lohjan sydämessä. Siellä vietettiin 21.-23.10 juutalaisen kansan vuoden suurinta juhlaa - sukkotia, lehtimajanjuhlaa. Juutalaisen kansan keskuudessa tämä juhla kestää koko viikon ja huipentuu siihen, että suvut kokoontuvat viikon päättyessä perjantaina,sapatin aattona, syömään pihoille tai parvekkeille rakentamiinsa lehtimajoihin vuoden juhlallisinta sapatin ateriaa.
Kyseisellä viikolla kansa elää muistoissa omaa historiaansa, jolloin he elivät pakolaisina - 40 vuotta erämaassa, lehtimajoissa, taivas kattona ja Isä Jumala ravinnon jakelijana - kaikkiaan 600 000 miestä, sekä naiset, lapset ja palvelijat. ON siinä ollut ruokkimista.

Muistamme jo uskontotunneiltamme, että silloin joskus Beetlehemissä - oli niin suuri väentungos, ettei Marialle löytynyt huonetta majatalossa, vaikka synnytys oli alkamassa. Syy tungokseen oli tietysti se, että oli menossa se kuuluisa 'verollepanon aika' jolloin kunkin, myös Marian ja Joosefin, oli mentävä omaan kaupunkiinsa verolle pantavaksi. MUTTA - useat kirjoitusten tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että tällöin on ollut myös syksyinen lehtimajajuhlaviikko, jolloin suvut perinteisesti  kokoontuvat yhteen; kuten meillä jouluna. Ja näinpä on syytä ajatella, että Jeesus on syntynyt pian juutalaisen uuden vuoden jälkeen - lokakuun puolenvälin tienoolla.
Mielenkiintoista on sekin, että kaikkien muiden juutalaisten juhlien päällä (= 7 kpl) on myös jokin kristillinen juhla, mutta lehtimajanjuhlan päällä näin ei ole. ( Jouluammeko se vastaa?)

No, lehtimajoja ei nyt ainakaan meillä täällä Suomessa ole - mutta lehtikasoja sitäkin runsaammin.

Kuva 1. Vivamon lehtimajanjuhlan mainos: 'Kutsu iloon'
Kuva 2  Ilmestysmaja, Pystytetty Israeliin, Timnan autiomaahan, joka sijaitseen n.30 km Eilatista pohjoiseen. Juuri täällä (mm.) Israelin kansa eli 40 vuottaan - pakolaisina omalla maallaan.. Ilmestysmajan ympärillä olivat sukukunnittain eri heimojen leirit.

Maailmassa nyt

Saattokellojen jylhä kumu kaikui hämärässä illassa kaupungin yli. Keskustan kirkon kellot vastasivat kauempaa mäeltä kuuluviin Taulumäen kirkonkellojen hitaisiin, pysähdyttäviin lyönteihin. Kellot soivat joka ilta kello 17 Aleppon n. 250 000-300 000 uhrin muistoksi. Soittaminen jatkui lokakuun 24. päivään, YK:n päivään asti. Samalla me suomalaiset rauhan keskellä pohjoisessa halusimme sanoa EI loputtomille pommituksille, raunioiksi murskaantuville kodeille ja pienten lasten hädälle ja pelolle, joka parhaillaan riehuu maailmassa muutaman tunnin lentomatkan päässä maastamme.

Toinen pysähdyttävä murhe on Haitin kohtalo. Maan läpi pyyhältänyt hurrikaani, hirmumyrsky Matthew, joka kulki 235 km nopeudella, tuhosi suurimman osan jo ennestään köyhän maan sadosta. Mennessään se kaatoi betoniseiniä, kiskoi taloista kattoja ja kiskoi puita juuriltaan. Maan pääkaupungista, Jeremiasta, tuhoutui 80 %. Myrskyssä tuhoutuivat kodit ja muut elämisen ja ansaitsemisen puitteet. Nyt tilalla ovat puute ruuasta, juomasta ja lääkkeistä.

Näiden aivan konkreettisten murheiden taustalla häilyy suurvaltojen vastakkain asettuminen. Poliittisten kommentaattoreiden mukaan elämme todella vakavia aikoja, eikä uhkia voida vähätellä. Saksan ulkoministeri F-W Steinmayer sanoo, että kohoava jännitys USA:n ja Venäjän välillä on vaarallisempi kuin kylmän sodan aika. Alunperin Aleppon kapinallisten kukistamisesta alkanut selkkaus on laajentunut suurvaltojen uhitteluksi, ja nyt jo siirrellään sotavarustusta entisten itäblokin maiden rajoille.
Täälläkin päivän uutiset täyttyvät kuvista asehankinnoista ja sotaharjoituksista.
Itsekin säikähdin jonkin verran, kun istuessani työpöydän ääressä edessäni puitujen syksyisten viljapeltojen yllä yhtäkkiä lensi kymmenen hävittäjää. Vaikka kyse oli toki vain harjoituksesta, ajatukset väistämättä siirtyivät tositilanteeseen - entäpä jos kuitenkin joskus?

Jos alamme katsoa maailman tilannetta suoraan silmiin, mielen valtaa helposti ahdistus ja masennus. Varsinkin jos pysähdymme miettimään lapsiamme ja lastenlapsiamme. Millainen elämä heitä on odottamassa? Kuinka lasten lasten unelmat toteutuvat?

Meidän pitää kuitenkin kaiken keskellä pysyä rohkeina ja jakaa sitä asennetta myös läheisillemme.
Jeesus rohkaisee meitä, kun hän sanoo Joh. 16 puheensa lopuksi: - Tämän olen puhunut teille, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa rohkeat: minä olen voittanut maailman. 

Voimme rukoilla rauhaa vaikkapa virren 918 sanoilla. Virren sanat ovat kahdeksalla eri kielellä. Kirjoitan tähän ne suomeksi, arabiaksi ja hepreaksi.

Rauhan Herra, suo rauha.

Rauhaa kaipaamme niin.

Rauhan Herra, suo rauha.

Kaipaamme rauhaa niin.

Jää rabba ssälääm

amtir aläinää ssälääm

Jää rabba ssälääm

imla quluubänää sälääm.

Adonai hashalom

ten lanu et hashalom.

Adonai hashalom,

sim belibeinu hashalom.

Ihana maa

Terveiset mökkimme kesäkeittiöltä. Miten muistuikin tänään mieleeni Markus -sedän vakava ohje 1950-luvun lastentunnin päätteeksi:"Muistakaa kaikki pienet pojat ja tytöt siellä radioittenne ääressä, syödä kiltisti ja reippaasti joka aamu lautasellisen kaurapuuroa."

Markus-setää toteltiin ja minä tottelen häntä tässä suhteessa yhä.
- No - omat lapseni saivat 1960-luvulla ruokaohjeen Pelle-Hermannilta. "Suolaa, suolaa...enemmän suolaa..." Tästä ohjeesta olen luopunut, eivätkä nyt jo aikuiset lapsenikaan sitä onneksi noudata. Sitä paitsi - tuo suola taisi olla hänen taika-aineensa, eikä mikään syötäväksi tarkoitettu.

Minä en lue mainoslehtisiä, en katso mainoskanavia - huono kuluttaja, toden totta. Mutta erästä mainoslehteä luen. Se on pikkuruinen kirjanen, jota jakavat apteekit aina muutaman kerran vuodessa. Ikäväkseni olen huomannut, että sekin lukeminen on vaarallista. Uusien tuotteiden selostukset on niin taidokkaasti laadittuja, että jollet syö ja syötä juuri tätä uutta valmistetta puolisollesi ja itsellesi - olet huonosti aikaasi seuraava ja terveyttäsi vaaliva kansalainen. Syksyisin tulee haalittua vaikka mitä, joista ei keväällä enää edes muista, mitä vitamiineja nuo pienet mustat tai vielä pienemmät punaiset edes olivat.

Markus-sedän aikaan nielaistiin joka aamu
ruokalusikallinen pöytälämmintä kalanmaksaöljyä,
joka meni kurkusta alas vain pitämällä nenästä kiinni. Ja sitten sitä kaurapuuroa.

Luin jostakin viime kesänä liikuttavan tarinan jo korkeaan ikään päässeestä pariskunnasta . He olivat viettäneet pitkään jatkuneet eläkevuotensa eläen terveellistä elämää; olivat hieman matkustelleet, harrastaneen paljon - lepoa, liikuntaa ja lämmintä yhdessäoloa - ei stressejä - vain vitamiineja ja hivenaineita.
He elivät kumpainenkin yli 90-vuotiaiksi. Mummo lähti ensin ja melko pian sai vaarikin kutsun kotiin.
Kun vaari oli tullut perille, katseli hän hämmennyksen vallassa kaikkea näkemäänsä ja sanoi lopulta vaimolleen:
" Voi meitä poloisia. Olisimme päässeet tänne ihanaan maahan jo aikaa sitten, jollet sinä olisi syöttänyt minulle kaiken aikaa niin kamalia määriä niitä vitamiineja."
Aamen. Siis että miten olla ja elää?

Punainen tupa ja perunamaa - sadonkorjuujuhlaa

Joka vuosi perheemme elämässä on kaksi merkittävää päivää.
Ensimmäinen on kesän alussa, jolloin peruna kylvetään maahan.
Toinen on syyskuun puolivälissä, kun sato nostetaan.
Nämä kaksi puutarhanhoidon merkkipaalua ovat meille samalla myös eräänlaisia pysähtymisen paikkoja.
Kun kylvämme perunaa, puhelemme usein siitä, minkälainen kesä on edessäpäin. Mietimme, onko alkavana kesänä jotain erityistä: juhlia tai matkoja, ystävien tapaamista.
Syksyllä sitten kertailemme kesän tapahtumia, menikö kaikki niinkuin etukäteen kuviteltiin, vai tuliko vastaan yllätyksiä. Joskus on niin, että alkukesän häitä juhlinut morsian onkin syksyllä jo pitkällä pieniin päin, tai sitten on tapahtunut jotain ikävää: vanhus on joutunut siirtymään omasta kodistaan, kun sairaudet vaivaavat.
Hassua - mutta nämä kaksi päivää kesäkauden molemmin puolin ovat jotenkin juhlallisia - meille kuin pieniä juhlapäiviä.

Monet Israelin kansan juhlat liittyvät myös maanviljelysperinteeseen.
Pääsiäisen aikaan on Ensi lyhteen heiluspäivä, jonka jälkeen saa vasta aloittaa peltotyöt, joiden tekeminen vie seitsemän viikkoa. Sen jälkeen vietetään Shavuot-sadonkorjuujuhla (meidän helluntai).
Syksyn juhlakauden lopettaa näihin aikoihin vietettävä seitsenpäiväinen Sukkot, Lehtimajanjuhla, jota vietetään israelilaisten Egyptistä lähdön muistoksi. Juhlan ajaksi rakennetaan kevytrakenteisia lehtimajoja vaelluksen aikaisten asumusten muistoksi. Majat koristellaan palmun- ja öljypuun oksilla sekä myrtin lehvillä. Kun vierailee Israelissa lehtimajajuhlan aikana, voi nähdä vieläkin kaikkialla lehtimajoja, joissa asutaan ja syödään. Lehtimajanjuhla on samalla myös satokauden lopetusjuhla. Juhlissa herkutellaan mm. erilaisilla  hedelmillä ja hunajalla.

Näin tarkat ohjeet israelilaiset saivat Jumalalta Lehtimajanjuhlan viettämistä varten 3. Moos. 23:39-40, 41-43
"Mutta seitsemännen kuun viidennestätoista päivästä alkaen, kun olette korjanneet maan sadon, viettäkää Herran juhlaa seitsemän päivää. Ensimmäinen päivä on levon päivä, ja myös kahdeksas päivä on levon päivä. Ottakaa ensimmäisenä päivänä ihania puun hedelmiä, palmunlehviä ja tuuheiden puiden oksia sekä pajuja purojen varsilta, ja iloitkaa seitsemän päivää Herran, teidän Jumalanne edessä. Asukaa lehtimajoissa seitsemän päivää. Kaikkien Israelissa syntyneiden tulee asua lehtimajoissa, että jälkipolvenne tietäisivät, että minä annoin israelilaisten asua lehtimajoissa, kun vein heidät pois Egyptin maasta."

 

Olisi aika hienoa rakentaa lehtimaja ja juhlia syksyn satoa siellä - mutta voi, täällä on jo niin kylmää!

Kotimatkalla.

Ystävättäreni avomies joutuu maanantaina leikkaukseen. Edessä on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Toinen munuainen on jo poistettu ja nyt on syöpä kääriytynyt toisenkin munuaisen ympärille. Ellei potilas kuole jo leikkauspöydälle, on edessä joka tapauksessa lopun elämää kestävä dialyysi. Tilanne olisi kelle hyvänsä ahdistava, mutta toivoton se on tälle potilaalle, koska hänellä ei ole uskon tuomaa tulevaisuutta ja toivoa.

Minun työhuoneeni seinällä on erään minulle täysin tuntemattoman henkilön kuolinilmoitus  vuodelta 2006.  Olen säästänyt sen siitä syystä, että siinä omaiset kertovat, mikä on ollut tämän heidän Jaakkimassa syntyneen ja Lontoossa kuolleen tätinsä - niin elämän kuin kuolemankin kiinnityspaalu. Pienessä kellastuneessa kuolinilmoituksessa on seuraavan lainen sanoma - ikään kuin tämän Bertta-tädin itsensä lausuma:

"Arpa lankesi minulle ihanasta maasta ja kaunis on minun perintöosani."

Nämä eivät kuitenkaan ole Bertta - tädin lausumia sanoja vaan hänen sisäistämiään sanoja Raamatusta, psalmista 16:6.

Kuvani on varmaan samana vuonna otettu kuin Jaakkimalainen Bertta on kuollut. Olen ottanut kuvan inkeriläisessä Tervolan vanhainkodissa. Joku meistä suomalaisista matkaajista kertoo varmaan juuri tälle kärsimysten läpi kulkeneelle joukolle Taivaallisen Isän rakkaudesta heitä kohtaan. Sanoman vastaanotto on ihanaa katsottavaa. Katsoin itsekin kuvaa kauan ja hartaana, jokaista taivaan kansalaista - kutakin erikseen ja heitä kaikkia yhdessä. Tähän kuvaan on tallentunut se, mikä saa meidät lähtemään - aina uudestaan ja uudestaan vaivalloisille retkillemme Inkeriin.
Mutta miksi  sanoma taivaasta uppoaa  niin huonosti meihin suomalaisiin. Ei edes kyseinen 'herra potilas', josta lukuni alussa kerroin - ota vastaan lahjaa, että jos on hänen hetkensä täältä erota, niin hänellä on lupa pyytää, että hänen Isänsä ja Luojansa olisi häntä Taivaan 'porteilla' vastaanottamassa.
Olemmeko me liian viisaita vai liian ylpeitä nöyrtymään sen edessä, että vaikka kaikesta emme voikaan itse päättää, niin lopullinen sijoituspaikkamme on meidän kunkin päätettävä täällä ajassa - itse.

Hepreaa hepreaa hepreaa

Kun aloin opiskella hepreaa, pikkuserkkuni Sagol kysyi, että alanko sitä lukea sitä sen vuoksi, että pystyisin lukemaan Raamattua alkukielellä. Muistan, kuinka tuijotin häntä kauhistuneena ja parkaisin: - En todellakaan! Siihen en ikinä pysty! Kunhan opettelen joitakin tervehdyksiä ja vähän arkikieltä. Voisi tilata vaikka ruokaa.

Mutta kuten kuva työpisteestäni kertoo, tilanne viiden vuoden opiskelun jälkeen onkin toinen. Pöydänkulmalla näkyy suomalainen Raamattu, josta löytyvät sekä vanha että uusi käännös. Hepreankielisiä Raamattuja on kaksi: toisen saimme jo vuosia sitten eräällä kurssilla opiskelun kannustukseksi Syvännöiltä Israelista. Toisen taas hankin huuto.netin kautta, kun Syväntöjen lahjoittama kirja oli niin pientä tekstiä, että sen tutkimisessa silmät menevät solmuun. Tarvitsin siinä appiukolta perittyä suurennuslasia!

Antikvariaatista ostamani Raamattu on melkoinen järkäle. Se on arvostettu Hebraica Stuttgarensia, jota on käytetty monen käännöksen ja tutkimuksen pohjana.  Onnistuin selvittämään netistä,  että ostamani kirjan entinen omistaja on ollut pappi (Rainer Kangas), joka on toiminut muutaman vuoden työuransa alussa tässä samassa kinkeripiirissä, missä itse nyt asun. Ehkä hänestäkin olisi mukavaa tietää, että hänen kirjansa on käytössä hänen vanhassa seurakunnassaan.

Kauimpana pöydällä on nenällään Risto Santalan Suudelma hunnun takaa, joka kertoo vuoden 1992 raamatunkäännöksen epätarkkuuksista ja suoranaisista virheistä. 

Kirjassa Mirja Ronning, joka opettaa Jerusalemissa kansainvälistä käännöstyötä, antaa tunnustuksen siitä, että uusi käännös on sujuvaa, nykyaikaista, kaunista ja runollista, mutta suhteessa hepreankieliseen alkutekstiin epätarkkaa. Hän kertoo, että jo Jesajan 14 ensimmäisestä luvusta löytyi yli sata tällaista kohtaa. Hän jopa uskaltautuu sanomaan, ettei käännös sovellu opetuksen pohjaksi.

Kun olen pitänyt naisille raamattupiirejä, joissa luetaan sekä vanhaa että uutta käännöstä, meidät on usein vallannut hämmennys siitä, mikä käännös on oikein. Siihen ei olekaan ollut yksinkertaista vastausta.

Kotona olen sitten piirin jälkeen yrittänyt selvittää hepreankielisen alkutekstin saloja. 

Eihän se helppoa ole ollut, ja vaikka en ole aina edes osannut jakaa jälkeenpäin löytöjäni piiriläisille, on tutkiminen rikastuttanut omaa ajatteluani. Yllättävää on ollut myös se, että koska heprea on hyvin selkeä ja käytännönläheinen kieli, monet uskonasiat ovat olleet helpommin ymmärrettäviä hepreaksi kuin suomeksi. Uudessakin käännöksessä suomenkieliset sanat ovat usein kirjallisia ja jopa vanhahtavan ylätyylisiä. Sellainen helposti etäännyttää kielen kauneudesta huolimatta.

Aika on kulunut siinä käännöksiä tutkiessa kuin siivillä. No, voisihan mummi aikansa toki muullakin tavalla käyttää: vaikka pelaamalla Citymarketin aulassa hedelmäpeliä!

Psalmissa 1 kutsutaan autuaaksi=onnelliseksi miestä (naista!), joka tutkii Herran opetuksia päivin ja öin. Häntä verrataan vesipurojen ääreen istutettuun puuhun, joka ei lakastu, vaas antaa hedelmänsä ajallaan. Aika hienoa, mutta Sana vielä lupaa, että kaikki mitä hän tekee, menestyy.

  

Jokaisen menestyneen miehen takana on - vai onko?

Tutkin edellisessä blogissani Lutheria, munkkia, jonka opin mukaan koko luterilainen maailma on marssinut jo yli 500 vuoden ajan. Kun luin hänen vaimostaan Katharina von Bohrista kirjoitetun pikkuruisen elämänkerran, jäin miettimään tuota otsikkoni väittämää, että - onko miehen menestyksen takana todellakin usein nainen? Lutherin takana ainakin on ollut - vaimo, jota Luther itse kutsui lempinimellä herra Käthe. Mistä ansioista tai ominaisuuksista mahtoi nimi johtua?  Katharina oli jäänyt hyvin pienenä äidistään orvoksi, aatelissuku oli köyhtynyt ja kun isä meni uusiin naimisiin lähetettiin tämä, vasta 5-vuotias tyttönen, luostariin, elääkseen nunnana lopun ikäänsä. Kummallisten tapausten sekamelskassa kuusi tämän luostarin  nunnaa kuitenkin karkasi tästä 'kasvatuslaitoksestaan' noin 20-vuotiaina ja vielä kummallisempien sattumien jälkeen munkki ja entinen nunna, Katharina, menivät naimisiin.
Perheeseen syntyi kuusi lasta. Heidän kotinsa oli avoin ja vieraanvarainen ja perusköyhyydestään huolimatta se toimi usein suorastaan majatalona. Tämänmoisen taloudenpidonko ansiosta Luther antoi vaimolleen kiinnostavan arvonimensä - 'herra' ?

Kuvani on kotoisin mummovainaani vanhasta Kuvaraamatusta. Siinä esiintyvät esi-isämme Aabraham ja kaksi hänen vaimoaan: Saara ja orjatarvaimo Haagar.

Kuvan pohjalta spekuloin seuraavaa:

ENTÄ JOS jokaisen menestyneen miehen takana on nainen - niin voisiko olla myös niin, että usean -, mahdolliseen menestykseen matkalla olevan naisen - edessä on mies? Olemme juuri saaneet 'livenä' seurata kahden leijonan kaksinkamppailua - Trumpin ja Clintonin. Onkohan Trumpinkin takana vahva nainen - ja toisaalta - senaattori Clinton on saanut perheeltään valtuudet luoda itselleen aivan omannäköisensä uran.

En itse ole mikään naisasianainen, mutta olen iloinen siitä, että tämä nykyinen aikamme antaa naiselle mahdollisuuksia tehdä muutakin kuin lapsia - joka tosin on naiselle lahjoitettu kunniatehtävä.

Mutta mitenkähän Luojamme aikanaan on määritellyt nämä hankalat roolit?  1. Moos jae 2 sanoo:
 "Ja Herra Jumala sanoi:"Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva" .
HÄN antoi siis luomansa miehen, ja miehelle luomansa naisen välille sen mahdollisuuden, että heidän suhteessaan voisi vallita TASAPAINO. 

Ihmeiden maailmassa

Pojantyttäret, Esteri ja Inkeri, olivat mummilassa  kyläilemässä.
Eskarityttö, Esteri, halusi, että luemme Varenka-nimistä kuvakirjaa, jonka luimme keväällä.
Kirja löytyikin helposti hyllystä,  ja Esteri luki  nimisivulta: venäläinen legenda.
- Tiedätkö, mikä on legenda, kysyin yläkoulun aloittaneelta isosisko Inkeriltä.
- Eikös se ole semmoinen tarina, jossa on joku pyhä ihminen ja sitten siinä tapahtuu ihme, Inkeri tiesi.
Mieleni teki kysellä vielä lisää kuin entinen opettaja ainakin. Kysyin Esteriltä, muistiko hän, mikä ihme kirjassa tapahtui.
Esteri muisti heti: - No se, että kun tulee sota, ja Varenka asuu siellä mökissään niiden pakolaisten kanssa ja sotilaat tulevat. Mutta kun se Varenka rukoilee, niin sotilaat eivät näe Varenkan mökkiä, kun lunta sataa niin paljon mökin päälle, että sotilaat marssivat sen ohi.
Ihmettelin vähän lapsen muistia, mutta jatkoin: - Jumalan ihmeet ovat monta kertaa juuri tällaisia. Ne saattavat näyttää tavallisilta luonnonilmiöilta, mutta Jumala lähettää ne juuri oikeaan aikaan. Niin kuin tässä kun Varenka rukoili. Silloin tavallinen asia muuttuu ihmeeksi.

       
Sanoin näin ja samalla mietin Gazan sotaa, jolloin Tel Avivia kohtaan suunnatut ammukset tuulenpuuskissa kääntyivät Välimerelle. Jopa Hamasin komentaja sanoi: - Vaikka kuinka ammumme, niin teidän Jumalanne kääntää kaikki rakettimme Välimerelle.
Tässäkin tuikitavallinen sääilmiö, tuuli, tarttui tapahtumien kulkuun ja sai aikaan ihmeen.






Mielessäni on viime viikon pyörinyt Room. 8:31 "Kun Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?"
Joskus käy niin, että jokin Raamatun jae jää niin voimakkaasti mieleeni, etten voi muuta, kuin viipyä päiväkausia sen sisältämässä ajatuksessa ja lupauksessa. Silloin jään kuin liimattuna paikalleni ja pyörittelen  minua puhuttelevia sanoja.
Ajattelin, että ei kukaan, eikä mikään ole toimivampi ja voimakkaampi kuin Jumala. Vahvempia eivät ole sairaus, pelko, kuolema, hylkääminen, taloudelliset huolet, sota, tulevaisuuden epävarmuus - ei mikään!
"Kun Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?"
Paavali jatkaa väitteensä perusteluksi:" Hän, joka ei säästänyt omaa poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssaan." 

Tunnetko herra Käthen?

Minut on tämänhetkisen silmäongelmani vuoksi alennettu humanitäärisellä kirpputorillamme kirjavastaavaksi. Kirjat ovat tänä päivänä ongelmajäte, eikä kukaan tykkää niiden lajittelutyötä tehdä. Jos kirpputorillemme tuodaan sata kirjaa, pitää niistä valita noin 80 kpl poistoon. On aikaa vievää ja vaativaa istua ja miettiä mitkä ne ovat. Mutta minulla on nyt aikaa. Voin istua jakkaralla ja miettiä. Näen tämänhetkisellä yhdellä silmälläni kirjan nimen ja kirjailijankin nimen.
Isäni ylhäällä saattaa tietysti antaa minulle näön takaisin tuohon toiseenkin silmään, kunhan saa Meilahden silmäklinikan lääkärit apuunsa.

Tutkiessani viime viikolla jälleen uutta isoa lajittelematonta kirjapinoa, osui käsiini pieni, herttainen, vaatimattoman tyylikäs kirjanen, jonka nimenä oli Martti Lutherin Käthe rouva (Luise Koppen v.1917.) Kädessäni oleva kirja oli tämän kirjasen uusintapainos, vuodelta 2006. Sen ostin itselleni.
Lutherista on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimuksia Tästä aikansa jättiläisestä on tehty oopperaa, elokuvaa ja näytelmiä, mutta kuka oli se nainen, jossa oli riittävästi vahvuutta elämään tämän jättiläisen rinnalla? Ei ihme, että Martti kutsui vaimoaan, Katharina von Boraa lempinimellä 'herra Käthe', Ilmaisuun taisi sisältyä sekä ihailua, mutta ehkä myös vähän närkästystä.
Tunnemmehan sanonnan: Jokaisen menestyneen miehen takana on nainen.
No - aikamoinen kohahdus heidän avioliittonsa on katolisessa maailmassa aikanaan ollut, kun tämä munkki, joka ensin oli puuttunut paavinkirkon väärinkäytöksiin ja solmi sitten avioliiton karanneen nunnan kanssa. Katharinahan oli Kristuksen morsian ja Martti itse oli antanut munkkilupauksensa.
Lutherille tämä avioliitto oli kuitenkin seuraus hänen opistaan:
"Kristityn ei pidä eristäytyä, vaan elää uskoaan todeksi ihmisten keskellä."

Näiden kahden avioliitto perustui yhteiselle uskolle ja kunnioitukselle ja siltä pohjalta alkoi heidän välilleen - vuosien varrella - kasvaa myös syvä rakkaus. Siis: Juuri toisin päin kuin oman aikamme immeiset avioliittonsa solmivat.