Ei kukko käskien laula

Terveiset Eilatin museosta! Aurinko porottaa ulkona, mutta me tytöt paneudumme museon hämärässä Eilatin ja sen ympäristön historiaan. Emme olleet saaneet auringonpistosta, vaan olimme ihan oikeasti kiinnostuneita Eilatin lyhyestä historiasta. Juutaisethan valtasivat takaisin tämän miltei asumattoman erämaa-alueen itsenäisyyssodan aikana maalikuussa 1949 (operaatio Uvda). Se pieni joukko sotilaita, joka ensimmäisenä saapui tälle vapauttamalleen alueelle nosti riemuissaan Israelin lipun salkoon keskellä erämaata. Epävirallisen tiedon mukaan lippu jouduttiin tekemään naisten valkoisesta alushameesta, johon piirrettiin sinisellä kynällä lipun ääriviivat ja kuviot värjättiin sinisiksi mustekynän musteella. Ongelmat kuitenkin jatkuivat, kun egyptiläisen tämän sodan jälkeen sulkivat Tiranin salmen liikenteen. Satamakaupunki Eilatista tuli vasta 1956, jolloin kyseinen salmi jälleen avattiin. Vuonna 1967 Egypti suoritti Tiranan salmessa saarron, josta aiheutui kuuden päivän sota, koska Israel piti tätä saartoa itseensä kohdistuneena sotatoimena. Vasta tämän sodan jälkeen alkoi Eilatin kaupungin raju kasvu kyläpahasesta siksi upeaksi, siistiksi ja hyväntuuliseksi lomaparatiisiksi, mitä se tänään on. Mutta näinhän se on: timantitkin valmistuvat kovassa kuumuudessa ja paineessa.

Kun astuimme takaisin valoon museon hämäryydestä, lauloi jossakin kukko. Kukko? Kävelimme kummissamme museorakennuksen taakse ja löysimme sieltä pienen tallin, jonka seinät oli tehty pyöreistä paaluista ja kattona oli rautalankaverkko. Kun kurkimme paalujen raoista, näimme aasin, joka rouski rauhassa apettaan. Pieni höperö tyttö meissä halusi nähdä lisää tätä idylliä kaupungin keskustassa. Löysimme seinustalta korokkeentapaisen, jonka avulla ulotuimme kurkkimaan paaluaidan yli. Vajassa oli riikinkukko ja kymmeniä valkoisia kyyhkysiä. Ja sitten lauloi kukko! Lauloi laulamistaan ja me olimme läkähtyä nauruumme.