Myötätuulta - 2017!

Kuva: Kirkkolaiva 1600-luvulta.

Kuvani - Uudenkaupungin wanhan kirkon katossa riippuvan kirkkolaivan esikuvan mukaan - on maalannut merimaalari Olavi Juutilainen. Siinä vanha, kaunis laiva on jätetty Uudenkaupungin lahdelle talven ajaksi - kevättä odottelemaan.

Kirkkolaivaperinne ulottuu Suomessa 1500-luvulle asti ja niitä tiedetään maassamme olevan yli kaksisataa.

Arvaamme varmaan syyt, miksi näitä arvokkaita ja taidokkaita esineitä kirkoille aikanaan lahjoitettiin. Useinhan nousi juuri kirkossa se syvin rukous merillä seilaavien rakkaitten puolesta. Samoin kohosi sieltä myös kiitos, kun  laiva oli onnellisesti päässyt takaisin kotisatamaansa. Usein niitä lahjoitettiin kirkolle myös merihädässä annettujen lupausten täyttämiseksi tai ne ovat muistoja merelle hukkuneille. Syitä oli siis monia --- ja kaikki syvällisiä.

Kirkkolaivaa voidaan pitää myös seurakunnan symbolina.
Vanhassa kirkkorukouksessa vuodelta 1929 Uudenkaupungin kirkkoherra Simelius toteaa tämän kauniisti. Olkoot hänen sanansa esirukouksena myös meille, oman uuden vuotemme ja pian jo sata vuotiaan Suomemme puolesta:

" Kiitos olkoon Herralle,                         
matkoillamme auttaa.
Vaaroista myös varjelee
pyhäin enkeleinsä kautta.
Saattaa hyvin satamahan,
korjaa kauniist' kotimaahan." 

Viereinen kuva?
Vertaa Magdaleenan blogi 15.12. otsikolla
"Martan ja musiikin joulua"     .
Minun laivani nimi on Sabra ja hänen Shalom.
Siispä - meille ja muille: Myötätuulta!

Suuri ihme oli täällä - hanukka

Olen saanut ylläolevan hanukka-kynttelikön (hanukkiah) kuvan Ovadia-ystävältäni pari vuotta sitten.
Kuvassa kynttelikköä vasta viritellään täyteen loistoonsa. Siinä näkyy ensimmäisen kynttilän lisäksi sytytyskynttilä.

Hanukkaa sanotaan valon ja ilon juhlaksi, ja se kestää kahdeksan päivää.
Ensimmäisenä iltana kodeissa sytytetään yksi kynttilä kahdeksanhaaraiseen kynttelikköön, hanukkijaan, johon lisätään jokaisena iltana yksi kynttilä lisää. Kynttilän sytytetään shamash'lla eli apukynttilällä ja samalla luetaan hepreankielinen rukous.

Hanukkaa vietetään vieraan kansan vallasta vapautumisen kunniaksi. Israelilaiset valtasivat vuonna 165 eKr. Jerusalemin temppelin takaisin itselleen vihollisten hallusta. Temppeistä löytyi silloin pieni ruukullinen lamppuöljyä. Öljy näytti riittävän valaisuun vain yhdeksi päiväksi. Kuitenkin sen polttaminen kesti kahdeksan päivää, juuri sopivasti, että uusi öljy saatiin valmistettua.

Hanukkana koti koristellaan paperinauhoilla, Daavidin tähdillä ja paperikynttilöillä. Lapsille annetaan lahjoja jokaisena kahdeksana päivänä.
Perheen kesken leikitään myös erilaisia leikkejä, mm. sevivon-hyrrän pyöritystä. Hyrrän neljällä syrjällä on kullakin yksi kirjain, jotka tulevat lauseen SUURI IHME OLI TÄÄLLÄ  hepreankielisistä alkukirjaimista. Leikissä kukin pelaaja asettaa aluksi pöydälle pähkinöitä, ja kukin pyörittää vuorotellen hyrrää. Pyörittäjä saa pöydälle asetettuja pähkinöitä tietyn määrän riippuen siitä, mille kyljelle hyrrä on kääntynyt.

Juhlaperinteeseen kuuluu syöminen. Hanukkana kaikki ruuat paistetaan öljyssä. Ruokapöytään kuuluvat latkes-lättyset. Ne voidaan valmistaan joko perunasta tai rusinaisesta pullataikinasta ja paistetaan pannulla. Latkesien tilalla on Israelissa tapana syödä erilaisia munkkeja, jotka on täytetty hillolla ja friteerattu öljyssä.


On harvinaista, että samaan aikaan kun uskonnolliset juutalaiset sytyttävät ensimmäisen hanukkakynttilänsä, niin kristityt sytyttävät joulupäivän kynttilänsä. Hanukka ja joulu ovat osuneet täsmälleen samaan aikaan aiemmin vain vv. 1918, 1921, 1959, 2005 ja 2011. Nyt tänä ja ensi vuonna joulu ja hanukka sattuvat kohdakkain. Seuraava "chrismukka" onkin vasta vuonna 2073.
"Chrismukka" on muutama vuosi sitten lanseerattu uusi termi yhdistetyistä Christmas ja Hanukka-sanoista.


Yhteistä joululle ja hanukalle on valon tuleminen pimeyden keskelle. Samoin hanukan öljyihmeestä kertovat sanat SUURI IHME OLI TÄÄLLÄ, sopivat myös Joulun Lapsen syntymään, siihen että itse Jumala syntyi pieneksi ja hauraaksi ihmiseksi ja eli ihmisenä meidän keskellämme

Menkäämme Beetlehemiin!

Kun otin tämän joulublogikuvani, oli mieleni aivan tyhjä.

Pyysin, että kuva alkaisi puhua minulle edes jotakin...
kun kaikki on jo sanottu,
eikä kukaan kuitenkaan kuuntele.

Silloin alkoi sisimmässäni soida eräs joululaulu.

" Nyt taivaat avautuu, laulaa kuoro enkelten.
  Maan ääriin kantautuu, suuri ilouutinen.
  Tulkaa kaikki nyt laulamaan, on poika syntynyt maailmaan
  aa'aa' aa..."    (Jaakko Löytty)

Kuinka pitkä matka on Beetlehemiin?

Marialle, viimeisillään raskaana, aasin selässä matkaten

- vuoristoisessa maastossa,
matka oli noin 150 kilometriä!
Ja kaikki sen vuoksi, että keisari oli käskenyt heidän mennä -
verolle pantavaksi omaan kaupunkiinsa.
Ei ihme, että matka käynnisti Marian synnytyksen. 

Minulle kuitenkaan - 

Beetlehem ei ole vain paikka kartalla.

Se on paljon enemmän.

Se on paikka minun sydämessäni.

Siipirikkojen joulu

Olen viime viikkoina seurannut kauppojen mainoslauseita. Kirjoitin jo siitä, kuinka Stockman muotoili joulun olevan jakamista. Eräs toinen kauppaliike tiivisti ajatuksekseen, että joulu on löytämistä. He varmaan tarkoittivat sitä, kuinka tyydyttävää on osuvan lahjan löytäminen kullekin lahjansaajalle.
Itse olen nyt joulua ennen tehnyt kaksi löytöä, jotka ovat pistäneet ajatuksiani liikkeelle.

Ensimmäinen löytö oli tämmöinen. Olin sisareni kanssa vaateostoksilla. Hän innostui ostamaan Aarikan puisen, pyöreän, mustaksi maalatun riipuksen, joka oli kaunis, mutta kovin pelkistetty.
- Sitä voisi tuunata vähän, sanoin. - Liimata siihen vaikka peilin murun, silloin siitä läikähtelisi valoa.
        Kun seuraavana aamuna olin kävelyllä metsäpolulla koirani kanssa, näin jotain kimaltelevaa maassa. Pieni pala peiliä, juuri sopiva siskoni koruun! En voinut käsittää löytöäni, koska lähellä ei ollut mitään rikkimennyttä, eikä varsinkaan peiliä. Kädessäni oli vain tämä särkynyt sirpale metsää ja taivasta heijastelevaa aamun kirkkautta.

Toinen löytö oli viesti sähköpostissani opiskelukaveriltani, joka ei yleensä lähettele minulle postia.
Hän lähetti joulutervehdyksenä 7.11. edesmenneen kanadanjuutalaisen Leonard Cohenin viimeiseksi jääneen laulun You want it darker. Laulu perustuu Jesaja 9:1 sanoihin:
Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa valkeus.

Kirjoitan tähän laulun lyriikan. Laulu löytyy you tubesta linkki Leonard Cohen - You Want It Darker (Lyric)

If you are a dealer, I´m out of the game
If you are the healer, it means I´m broken and lame
If thine is the glory than mine must be the shame
You want it darker
We kill the flame

Magnified, sanctified, by the holy name
Vilified, crucified, in the human frame
A million candels burning for the help that never came
You  want it darker

Hineni, hineni
I´m ready, my lord

There´s a lover in the story
But the story is still the same
There´s a lullaby for suffering
And a paradox to blame
But it´s written in the scriptures
And it´s not some idle claim
You want it darker
We kill the flame

They´re lining up the prisoners
And the guards are taking aim
I struggled with some demons
They were middle class and tame
I didn´t know I had permission to murder and to maim
You want it darker

Hineni, hineni
I´m ready my lord

Magnified, sanctified, be the holy name ...

Joulukuusien ympärillä istuu paljon siipirikkoja, eri tavoin haavoittuneita ja rikkimenneitä. Olemme kansaa, joka Jesajan sanoin vaeltaa pimeydessä: sairauksissa, kuoleman pelossa, hylkäämisessä, rakkaudettomuudessa, hillittömyydessä, riippuvuuksissa ja monessa muunlaisessa varjossa.
Kuitenkin: mitä pimeämmässä kuljemme, mitä mustempaa maailma tyrkyttää ja Isämme meille sallii, sitä kirkkaampana pimeydessä loistaa valo.

Pimeyden kautta on välillä kuljettava, suorastaan raahauduttava vaivalloisesti ja siipirikkoisena.
Mutta eihän anneta liekin sammua, eikä paineta katsetta masentuneina maahan - eihän toki!
Sanotaan pää pystyssä lauluntekijän sanoin: - Kas, tässä! Olen valmis Herrani!

 

Joulurauha?

Säilytän jokaiselta joululta muutaman saamani  joulukortin ja kirjoitan pinon päälle vuosiluvun, milloin olen ne saanut. Selasin tänään viimevuotisia korttejani ja huomasin säilöneeni niiden joukkoon myös joulun hupaisimman kortin. Alkuperäinen piirros on mainion Mauri Kunnaksemme, ja meininki tässä kortissa on sekin tyypillistä Mauria.

Tänään on neljäs ja viimeinen adventti- eli odotuksen sunnuntai. Miten on - näyttääkö teillä tältä?
Katsellessani korttia seisahduin minäkin noiden kahden päätään raapivan tontun ja lettipäämuorin kaveriksi - ihmettelemään, mutta en ole ihan varma katsoimmeko kettua kaapin päällä - vaiko kelloa, joka kertoi, että aika käy vähiin ja kaikki on vielä kesken.

Tapasin tänään eläkkeellä olevan kollegani tuolla kylämme keskustassa. Yhteinen oli aatoksemme. Miten sitä on aikanaan kaiken ehtinyt tehdä; kuusijuhlaohjelmat ja rekvisiitan, todistukset, siivoukset, joulukortit ja normaalit päivärutiinit, jotka eivät katoa minnekään vaikka olisi seitsemän joulua päällekkäin? Miksi on yhä kiire, vaikka ollaan eläkkeellä ja lapsetkin asuvat jo omissa huusholleissaan? Kai se sitten on niin, että tyhjiö tuppaa täyttymään. Jos on aikaa, se täytyy heti täyttää jollakin, ettei tunne itseään laiskaksi.

Mutta tuleeko oikea joulu aina vasta sitten, kun kaikki ovat hääränneet itsensä henkihieveriin ja kaikki ovat vihaisia? Me viemme mattoja ulos tampattavaksi, kun sen sijaan pitäisi tampata omasta sisimmästä kaikki sinne kertyneet ärtymykset ja katkeruudet.
Suomalaisten yksi rakkaimmista joululauluista on "Nyt sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen, taas joulun lapsi saapuu uudelleen..." Mieleen hiljaiseen? Joulun lapsi kaipaa siis sydämen hiljaisuutta. Ja me sen kuin buunaamme ja juoksemme tukka märkänä tavarataloissa. Voi meitä...

Magdaleena kertoi käyneensä ihanissa joulukonserteissa. Minä taas jouduin oman kylämme musiikkiopiston joulukonsertissa 'puhutteluun'. Jouduin vakavasti miettimään, että mitä minä voisin antaa joulun syntymäpäiväsankarille?  Päädyin kyllä tuohon samaan, mistä suomalaisten rakkaimmassa joululaulussa on puhe - sydämestä, mutta sisimmässäni ei kuitenkaan - Jeesukselle käärityssä lahjapaketissa soinut tuo laulu, vaan virren 7 muutama jae. Ne tässä teille ja Hänelle, jonka syntymän juhlaa sekin joukko viettää, joka ei sitä halua tietää tai myöntää.

                                       " Nöyryyttä, hiljaisuutta -  Jumala rakastaa....
           Voi jospa minäkin, huoneesi olla voisin, niin kiitokseni toisin - sinulle, armoisin."

Martan ja musiikin joulua

Kun Salome ja minä v 2013 vietimme kuusi viikkoa Israelissa, meillä oli mukava harrastus. Kun ilta pimeni kuudelta, otimme vesivärit ja pensselit esiin ja aloimme maalata. Huvittelimme jäljentämällä päivällä nähtyjä kuvia. Malliksi sopivat vaikka taidemuseossa, sähkökaapeissa tai muuten satunnaisesti nähdyt työt. Netistä etsimme Martta Wendeliniä, hänen seesteisen nostalginen maailmansa sopi silloin meille.

Nyt joulukuun alussa palasin näihin Eilatin tunnelmiin   Helsingin Musiikkitalon joukonsertissa, joka oli nimetty Martan ja Rudolfin jouluksi. Tunnettujen jazzmuusikoiden (mm. Salokoski, Iivanainen, Perko) laulujen taustalle heijastettiin Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun jouluisia töitä.
Täpötysi musiikkisali  kuunteli hievahtamatta hartaita, tuoreesti sovitettuja joululauluja. Sydämeni huokaus olikin, että laulujen sisältö voisi puhutella kuulijoita, pysäyttää miettimään niiden sanojen sisältöä ja merkitystä.

Tämä joulun aika on muutenkin ollut täynnä musiikkielämyksiä. Tuntuu, että joulukonserttien ohjelmisto on ollut jopa hartaampi ja hengellisempi kuin aikaisempina vuosina.

Lapsenlapsistani neljä laulaa erilaisissa kuoroissa.
Katajanmarjat-niminen tasokas lapsi- ja nuorisokuoro esiintyi Keski-Porin kirkossa nuorten aikuisten ja aikuisten kuoron kanssa. Oli mahtavaa kuulla pari viimeistä kappaletta kolmen kuoron yhteisesityksenä, kun lapset lauloivat paljon itseään vanhempien joukossa. Viimeisenä ohjelmistossa kuultiin ortodoksista perua oleva toivotuslaulu: Monia vuosia, monia armorikkaita vuosia, jossa kuulijoille toivotettiin onnea ja Jumalan siunausta. Laulu sai sydämen ilosta laajenemaan ja kyynelen silmänurkkaan.

Jyväskyläläinen nuorisokuoro, Vox Aurea (Kultainen ääni), on valittu kuluvana vuotena Ylen lapsi- ja nuorisokuoroksi. Heidän riveissään laulaa yksi lapsenlapsi,  Mini-Voxeissa sukumme nuorin, vieläpä äitikuorossakin on perheestä edustus mukana.
Vox Aurean konsertti radioidaan Helsingin Kallion kirkosta 18.12. kello 15, jota musiikinystävät voivat lähteä kuuntelemaan. Saman konsertin kuulee kyllä radiostakin, koska se esitetään Euroradion joulukonsertin Suomen osuutena 15.05 alkaen.

Musiikki on keskeinen elementti joulun sanoman välittämisessä. Monet Fb-kaverini ovat päivittäneet osallistumisestaan Kauneimpiin joululauluihin - sellainenkin, jonka en olisi kuvitellut kirkkoon astuvankaan. Musiikki madaltaa selvästikin kirkon kynnystä.
Johan Sebastian Bachia kutsutaan viidenneksi evankelistaksi. Laajentaisin vielä, että hengellinen musiikki - joululaulut - ovat myös merkittäviä hyvän sanoman siivittäjiä.

Martta Wendelin kortista kopioitu poika ja muunneltu Shalom-laiva toivottakoon lukijoillemme lähestyvään jouluun RAUHAA ja oven takana kurkkivat lapset odotuksen ILOA!

    

Pienimmän parhaaksi.

Joulu on jakamista, kirjoitti Magdaleena tätä edeltävässä blogissaan. Näin on. Minäkin olen juuri saanut vastaanottaa  uuden mission, jossa saan olla jakamassa. Maailmassa olisi niin paljon kaikkea, mitä voisi toisten hyväksi tehdä; enkelitaidenäyttelykin! Ongelma onkin juuri siinä, että niistä olisi löydettävä se sinulle räätälöity tapa, sillä silloin sen jaksaa tehdä ja toteutuu sanonta, että " antaessaan saa."
Muutama viikko sitten kirjoitin blogissani siitä, kuinka työpöydälläni oli kolmekin sellaista humanitäärisen avustusjärjestön lehteä, joilla kaikilla on oma missionsa köyhissä maissa ympäri Itä-Eurooppaa.

Viikko sitten eräästä niistä yllättäen soitettiin minulle. Kumma, että ylipäätään vastasin tähän tuntemattoman numeroon. Enhän halua tilata Apua enkä Seuraa. Ne minulla on täällä kotona; aviopuoliso. Mutta - olipa hyvä että nyt vahingossa vastasin. Soittaja nimittäin kutsui minut mukaan työhän, jota he tekevät Itä-Euroopan köyhissä kylissä.

Mission-Possible-nimisen järjestön tämänhetkinen tempaus on kerätä ympäri Suomea ehjiä ja puhtaita vauvanvaatteita. Ne toimitetaan heidän keskuksiinsa, jossa paikalliset kristityt kokoavat niistä Suomen äitiyspakkausten tapaisia kokonaisuuksia. Ne viedään teiniäideille ja myös niille äideille, jotka joutuvat hoitamaan vauvojaan elinkelvottomissa oloissa. Paikalliset kristityt antavat heille myös äitiysneuvontaa, terveydenhoitoa, opetusta, sekä hengellistä ohjausta - ja tarvittaessa äiti ja lapsi pääsevät järjestön ylläpitämään turvakotiin asumaan.

No...ei minulla ole vauvanvaatteita, mutta minulla on suu ja suhteita. Kun ensimmäinen vauvanvaate-erä kiikutettiin meille eräältä kirpputorilta, pesin sen ja kutsuin kaikki talon äidit katsomaan hullunkurisen näköistä kuivaushuonettamme, missä tuulettaja heilutteli vähän erilaisia puntteja kuin mitä siellä arkena liehuu. Naapurin lapset ovat jo teinijärkäleitä, jääkiekkoilijoita ym, ja tämä pikkupyykki sai meidät äidit kovin herkälle tuulelle.
Työ, jonka joululahjaksi koin saavani, on antavaa ja kaiken kukkuraksi sitä saa tehdä kotona. Kukaan ei oleta, että minä lähtisin Bulgariaan tai Romaniaan. Sitä paitsi jokainen näistä äideistä edustaa minulle itselleni meidän Herramme äitiä, Maria-neitoa, Mirjamia. Hänelläkään ei ollut mitään, mihin vauvansa kääriä.

Joulu on jakamista

Huom. Kuvan maatuskankin voi jakaa!

Olen koko syksyn soittanut ensiluokkalaiselle tyttärenpojalle iltapäivisin. Viime viikolla kerroin hänelle, että tulen heille yöksi parin päivän kuluttua. Poika ilahtui kovasti: - Silloinhan on joulukuun 1. päivä. Me voidaan avata yhdessä joulukalenterin eka luukku!
Mikä jakamisen riemu! Niinpä tutkimme sitten luukusta löytyneitä Lego-palikoita ja - ohjeita. Lapsen silmät loistivat,  ja mummi oli onnellinen, kun sai olla mukana tässä pienessä joulukuun ekapäivän juhlahetkesssä.

Kun sitten vähän myöhemmin kuljeskelin Stockmannilla, niin kovaääniset kuuluttivat vähän väliä heidän joulunsa slogania: - Joulu on jakamista! Jaa joulu läheistesi kanssa!
Kauppa ajatteli jakamista omasta näkökulmastaan, minä puolestani mietin aamuista kokemustani ja muita aineettomia asioita.

Omastaan voi jakaa monin eri tavoin. Olin menossa parin päivän kuluttua pystyttämään Pälkäneen Arkkiin (kirjasto) pientä, 13 taulun taidenäyttelyäni. Ajattelin, että sekin on jakamista, jaan siinä omaa tekemistäni, ajatuksiani, arvomaailmaani ja yritän luoda katsojille iloa ja joulun tunnelmaa.

Kerron, siis jaan vähän nyt siitä, miten kuvieni virsikirjaenkelit ovat syntyneet.

Olin vierailemassa poikani perheen luona Satakunnassa, missä heillä on iso  vanha maalaistalo. Perhe siivosi kotiaan ja heitti pois tarpeetonta tavaraa. Eteisessä oli jo korkea kasa odottamassa hävittämistä.
Röykkiön päällä oli miniäni enon rippilahjaksi saama virsikirja vuodelta 1956. Minun kävi sääliksi resuista kirjaa, otin sen käteeni ja pyysin sen miniältä itselleni, sillä mielessäni alkoi jo hahmottua projekti kirjan uudesta elämästä.
Kotona laaverasin virsikirjan lehdet vesiväreillä, asettelin, liimasin ja kaulitsin ne vanerilevyille, jotka olivat alunperin mieheni kasvistokaapin hyllyjä. Kierrätys oli siis kunniassa monin tavoin!
Taulupohjille alkoi ilmestyä laulavia, soittavia ja tanssivia enkeleitä. Nämä ensimmäiset kahdeksan tussityötä piirsin vuonna 2011.
Syksyllä 2016 syntyi lisää enkeleitä. He kantavat joulun kynttilöitä, kurottelevat joulutähteä, etsivät rakkautta ja pysähtyvät viimein jouluseimelle.

Hyvä tavaton !?

Itsenäisyyspäivä - Suomi 99.
Tänään illansuussa kokoontuu hovi linnaan. Viikko sitten siellä juhlivat Helsingin koulujen neljäsluokkalaiset ja antoivat aikuisellekin juhlakansalle käytösohjeita kuten: " Ei saa ryysiä, eikä rohmuta." Toivottavasti se illalla muistetaan.

Mieheni kutsuttiin alakoulua käyvien tyttärenpoikiemme seuraksi eräänä iltana, vanhempien asioidessa Helsingissä. Iltapalan syötyään ja  iltatoimien sujuttua sutjakkaasti, päätti vaari, että 'he miehet' voisivat ennen pehkuihin painumista katsoa yhdessä TV: stä  jonkin stand up- koomikko-ohjelman. Hän ajatteli, että se on hulvatonta ja harmitonta huumoria kaiken ikäisille 'äijille'.
Hän erehtyi. Se ei sopinut heille kellekään! Huumoria oli kyllä, mutta kun se oli maustettu mitä hirveimmällä kirosanojen valikoimalla, sen sopivuus jokaisen kohdalla loppui tasan siihen. Pojat tosin valistivat vaariaan, että - "tällaista tämä on aina."
Voi apua. Siis vaikka kotona ei käytettäisi kirosanoja, ovat nuorten lempiohjelmat niitä väärällään.
Kenen on vastuu maastamme? Opettajat ovat uupuneita ja vanhemmat kädettömiä ja hampaattomia, jos julkinen kasvattaja, TV, saa kasvattaa tulevan polven suomalaiset.
Eräs jo eläkkeellä oleva miesopettaja sanoi kerran, että toivo kasvatuksen suhteen kodeissa on mennyttä, jos vanhemmat joutuvat huutamaan lapsilleen.

Luen par'aikaa erään iäkkään työtoverini juuri ilmestynyttä omaelämänkertaa, jossa hän mm. kertoo jääneensä sotaorvoksi 7-vuotiaana vuonna 1940, nelilapsisen perheen nuorimpana. Kylätoimikunta oli ottanut hänet kummipojakseen ja neljä kertaa vuodessa hän sai käydä heidän kokouksissaan ja tuliaisina näistä visiiteistä oli hänellä muassaan ruskea kirjekuori, äidille vietäväksi.

Hän kertoo myös siitä, kuinka hänestä tuli 10-vuotiaana 'sotilaspoika'. Hänen tekstistään löysin myös sekä sotilaspoika- että pikkulotta- lupaukset.
Luin ne läpi moneen kertaan, itku silmässä, ja mietin: "Hyvinvoinnista on näemmä hyötyä vain vähän."

Tähän loppuun liitän näille sotilaspojille opeteltavaksi annetun lupauksen.
Näin siis kasvatettiin lapsia 70-vuotta sitten.

"Kolme on minulle pyhää:
Jumala, koti, isänmaa.
Niiden tunnusten alla
minä palvelen maata ja kansaani.
Uhraan työni
niiden onnellisuuden hyväksi.
Olen maani poika,
ennen kaikkea".
(v.1941)

"Seuraa mua!"

Tyttärentytär perusti minulle vuosi sitten ensimmäisen Instagram-tilini, johon on kertynyt toista sataa kuvaa. Sisällöltään se on eräänlaista päiväkirjaa, julkaisemani kuvat ovat seuranneet vuodenaikojen muuttumista, arkisia töitä, myös matkoiltani olen liittänyt siihen kuvia. 

Tilin pääasiallisia seuraajia ovat suku ja tuttavat. Kovin laajaa seuraajajoukkoa kuvani eivät siis ole onnistuneet saamaan. Siksi tuntuukin aina mukavalta, kun joku kaukaisempi tuttu pyytää päästä seuraamaan. Samoin hämmästyttää, kun "rapakon takaa" saattaa löytyä sielunsisko, joka haluaa ryhtyä seuraajaksi. Tällainen ohuen langan varassa roikkuva ystävyys kuitenkin ihmeesti lämmittää, kun "rapakontakainen" seuraaja laittaa sydämiä koirani kuvalle, ja minä voin puolestani ihmetellä hänen tanskandogin pentunsa valtavia korvia.

Perustin myöhemmin toisenkin Instagram-tilin nimellä maija_magdaleena. Parhaillaan rakentelen sinne adventtikalenteria. Tarkoitukseni oli liittää se tähän blogiin. Valitettavasti se ei vaan onnistunut "teknisten vaikeuksien" takia, joita tuntuu jatkuvasti ilmaantuvan:)

"Seuraa mua" onkin tämän hetken ihmiselle tyypillinen pyyntö. On syntynyt kokonaisia uusia "ammattikuntia", jotka perustuvat seuraamiselle - me blogistit, vloggaajat ja tubettajat -  ja mitä muuta vielä onkaan. Usein ihmiset tekevät kaikkensa, että joku huomaisi ja heidät nostettaisiin esiin maailman ympäri vellovasta some-merestä. Esim. Insta-kuvia otetaan  hengenvaarallisissa paikoissa, kallion kielekkeillä, mastoissa ja torneissa, mitä pikkuruisimmat rihmankiertämät yllä.  Onpa sitten seuraajille sitä kiinnostavampaa!

Näin adventin aikaan meidän Herramme kulkee myös  väkijoukkojen kärjessä. Hän istuu kaikkien katseltavana aasinsa selässä. Hän ratsastaa oksilla ja vaatteilla päällystettyä tietä seuraajiensa huutaessa Hoosianna. Hän on juuri tämän lyhyen ohikiitävän hetken rakastettu ja ihailtu Kunnian Kuningas. Tie kuitenkin huipulta hylätyksi on lyhyt. Jeesus saa kokea sen muutaman päivän kuluessa.

Hän ei ole kuitenkaan luvannut itselleen ja seuraajilleen loistavaa tulevaisuutta maan päällä. Hän sanoo  maaherra Pontius Pilatukselle, ettei hänen valtakuntansa ole maan päältä, sillä jos se olisi täältä, niin eikö hän voisi silloin kutsua sotilaita turvakseen.

Seuraajillekaan hän ei lupaa kummoisia. Hän sanoo: - Jos joku tahtoo seurata minua, niin ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 

Ristinsä? Se ei kuulosta mahtavalta lupaukselta! Jeesus kuitenkin muistuttaa, ettei palvelija ole herraansa parempi. Tämä ei voi odottaa parempaa elämää kuin isäntänsä. Jeesuksen seuraajan tie on pienin, nöyrin askelin kulkemista.

Maalaukset Turkin ikivanhojen kristillisten kirkkojen seinämaalauksista

Kolmisäikeinen lanka.

Joku aika sitten tapasin yläasteen uskonnonopettaja-ystäväni venäjäntyömme merkeissä. Meillä oli kerrankin runsaasti aikaa jutustella muitakin mieltä askarruttaneita isompia ja pienempiä asianippuja ja sitten hän yllättäen tunnusti, ettei hän ole koskaan oikein ymmärtänyt, tai ainakaan osannut kenellekään selittää (opettaa), mikä on meissä ihmisissä olevaa sielun- ja mikä hengen aluetta. Itse olen asian omasta mielestäni joten kuten oivaltanut, mutta sen selittäminen kysyjälle onkin -
toden totta - jo aivan toinen juttu.
Olen aivan pöllämystynyt...

Kysymys jäi päähäni vellomaan ja alitajunta toi mieleeni sanonnan: "Kolmisäikeinen lanka ei katkea". En muistanut oliko se kansanviisautta vai oliko tähänkin viisauteen raamatullinen tausta.
Oli.
Se löytyi Saarnaajan kirjasta, luvusta 4 jakeesta 12: "Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäikeinen lanka pian katkea."

Kolmisäikeisyys tuli ilmeisesti mieleeni siitä millaisiksi meidät on luotu - kolmiosaisiksi: sielu, henki ja ruumis. Mutta miten se nyt menikään? 1 Moos 2:7" Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen ja niin ihmisestä tuli elävä sielu."
Asia on toden totta mutkikas ja syvällinen - vaikea ymmärtää, vaikea selittää.

Tavallisen käsityksen mukaan sielu on sama kuin persoonallisuutemme. Juuri sielu tekee meistä ihmisiä. Raamatussa kerrotaan (Apt. 2: 41) kuinka Pietarin helluntaisen puheen jäljiltä kastettiin iso joukko väkeä  ".. ja niin heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua."
 Siis: Ihminen luotiin maan tomusta, Jumala puhalsi häneen henkensä ja niin hänestä tuli elävä sielu, elävä persoona, jolla on ymmärrys itsestään, itsetajunta.
Jostakin luin näinkin, että sielu on kuin kohtaamispaikka ruumiin ja hengen välillä. Näin ei eläimillä ole. Kolmisäikeisyys: Henki, sielu, ruumis. Isä, Poika. Pyhä Henki. Kaunista, kaunista ja vahvaa...

Mikä tekee joulun?

Adventtisunnuntaina 2016.
Olin kutsunut ystäviäni näin joulun alla kahvittelemaan. Olin paistanut torttuja, levittänyt pöydälle punaisen pöytäliinan ja kynttilät lepattivat tuikkualustoissaan. Aivan itsestään keskustelu kääntyi siihen, mikä luo kullekin joulun tunnelman.

Hannele aloitti: - Kun olin lastenkodissa harjoittelemassa, niin työvuoroni venyi aattoiltaan. Kun sitten saavuin kotiin, kiskaisin oven auki ja kinkun tuoksu hulvahti vastaani, niin huudahdin: "Täällä on joulu!" Tuoksut ovat minulle tosi tärkeitä.
- Minulle joulu tulee käsillä tekemisestä. Tykkään leipoa pipareita ja askarrella nättejä kortteja ja joulupaketteja, Eeva kertoi.
Nyökyttelimme, sillä olimmehan nähneet monia hänen jouluisia luomuksiaan.
- Minusta taas on mukava katsella jouluvaloja, Aune sanoi. - Vaikka minä en itse niitä jaksa ripustaa, niin vastakkaisella parvekkeella on jo nyt kauniit valot, jotka näkyvät meillekin.
Valo pimeyden keskelle - siinä tiivistyy jo joulun sanoma.
- Minä rakastan joulukuusta, sanoin. - Muistan jo lapsena, kun tulimme joulusaunasta pimeän pihan poikki pirttiin, jonka keskellä tuoksui ja säteili huoneenkorkuinen joulukuusi kaikessa loistossaan, se tuntui todella sykähdyttävältä.
- Minä kyllä tykkään jouluruuista, Anni sanoi. - Vaikka lapsuudesta muistankin sen ristiriidan, mikä syntyi siitä, kun äiti teki itse kaiken ja oli sitten väsynyt.
- Silloin ei ollut pakastimia, eikä kaupoistakaan saanut valmista, mietin.
Aune alkoi kertoa: - Poikani perhe asuu isossa maalaistalossa. Jouluksi sinne kokoontuvat vaimon 11 sisarusta puolisoineen ja lapsineen. Lapset juoksevat rappuja ylös alas ja huoneesta toiseen. Kerran yksi siskoista huokasi tyytyväisenä, että olisipa aina joulu. Katsoin silloin tuon ison perheen mummoa, joka oli kaiken valmistanut, että mitähän mummo sanoo. Mutta mummo ei sanonut mitään, hän tuijotti vain poissaolevana eteensä. Hän oli niin uupunut.
- Niin, jotkut mummut joutuvat tosi koville, kun valmistavat joulua suvulleen, että jokaisella olisi joulumieli, sanoin. - Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Jeesus käskenyt meitä viettämään syntymäpäiväänsä. Hän pyysi meiltä jotain aivan muuta.
Oltiin hetki hiljaa ja varmaan mietittiin, mitä kehotuksia sieltä Raamatusta Jeesuksen puheista löytyy.
Lopulta Hannele vielä sanoi: - Kyllä kaikkein parasta kuitenkin on, kun pääsee jouluaamuna kotipitäjän joulukirkkoon. Kaikki on niin tuttua: alttaritaulu, katto, seinät, saarnatuoli ja ihmiset ympärillä. Siellä tuntuu, että kaikki puhuu joulusta.

Taas kaikki kauniit muistot,
mun tulee mielehen,
lumivalkeat pellot, puistot ja juhla Jeesuksen.
Ani aikaisin puku parhain
ylleni puettiin,
oli kirkossa oltu varhain,
nyt Sanaa luettiin.
                              Viljo Kojo

Joulun lapsi kiittää.

Adventin aikaan - v. 2016.
Pöydälläni on pino eri humanitääristä työtä tekevien järjestöjen esitteitä. Erään pääotsikkona on:
" Meitä odotetaan." Apua ja evankeliumia Itä-Euroopan lapsille ja perheille. (Mission Possible).

Otsikkoni "Joulun lapsi kiittää" on Patmos- järjestön lehtisesstä "Operaatio Joulun Lapsi" - kohdemaina Romania ja Moldova. Lehti kertoo järjestön kokemuksista viime vuodelta, saadessaan jakaa joulun alla köyhiin kyliin ja lastensairaaloihin yli 20 000, suomalaisten pakkaamaa joululahja - kenkälaatikkoa. Lahjalaatikoita koottiin kaikkialla maassamme, joten Operaatio Joulun Lapsi on jo useiden vuosien ajan ollut maamme yhteistä lähetystyötä.
Suomalaisten perheiden tuella näille
lapsille jaetaan siis ajallista apua - mutta samalla myös iankaikkista siten, että myös evankeliumin ilosanoma saapuu näiden lasten elämään.
Tämän vuoden Joulun lapsi-keräys tuotti ennätysmäärän joulupaketteja ---- 32631 joululahjaa!

Kolmas lehtiseni tässä pinossa on nimeltään Netzer-Israel. Tämäkin ryhmä tekee työtään köyhien perheiden, niin juutalaisten kuin arabiperheidenkin parissa, mutta myös hoivaavaa ja lohduttavaa työtä yksinäisten ja sairaiden holokaust-vanhusten parissa. Heidän lehtiseensä oli nyt valittu seuraava Raamatun ohje: " Valitse elämä, jotta eläisit." 5 Moos 30/19.

Mitä on elämä? Kaikkihan me täällä olijat vielä elämme. Mitä siis pitää valita? Onko muutakin kuin syömistä, nukkumista, työntekoa ja nautiskelua?
Olisikohan se antamista? Sanotaanhan, että antaessaan saa, mikä sinänsä vaikuttaa ristiriitaiselta.

Yritän selittää tätä kuvalla, joka on otettu huoneessani lokakuun puolivälissä Siinä on osa niistä sukista, jotka eräs vanharouva oli vuoden mittaan kutonut.Hän lahjoitti ne vapaaseen käyttööni ja hänen sydämeltään olivat nousseet minua kohti juuri  nuo sanat: "Antaessaan saa". Hän saa kutoa, ja viluinen saa lämpimät sukat.
Osa sukista lähti Jerusalemiin, osa Inkerinmaalle ja kuvan sukkaläjä on juuri lähdössä Romaniaan. Ehkäpä yksi pari niistä löytäisi kuvani pienen pojan viluisessa keittiössään.
  (Kuva: Operaatio joulun lapsi.)
Kiitos kaikille mukana olleille ja erityiskiitos tuhansista rakkauden silmukoista eräälle itsestään ääntä pitämättömälle Pirkolle, Imatralle.

Yöpaita ja hammasharja

Olimme ystäväni kanssa saaneet kutsun Helsinkiin kirjoittajakokoukseen. Matkaan tuli kuitenkin mutkia, emmekä voineet toimia alkuperäisen suunnitelman mukaan. Saimme uudet ohjeet: ottakaa mukaan vain yöpaita ja hammasharja, majoitus muuttuu, mutta se ei maksa teille mitään.

Siitä alkoi kolmen viikon pähkäily, mitä oikein tulisi tapahtumaan, missä asuisimme ja yöpyisimme.

Arvailumme muuttuivat päivä päivältä hurjemmiksi: kun ei tarvittu ulkoiluvarusteita, uimapukuja eikä silkkistä matkalakanapussia, asuisimmeko kenties sairaalassa?

Helsinkiläinen emäntämme alkoi jo huolestua innostamme, hän sanoi, että käyttäydyimme kuin lapset jouluaattona. Hän alkoi pelätä, että tunnelma yllätyksen ratkettua lätsähtäisi kuin joulupukin käynnin jälkeen.

Saavuimme sitten Helsinkiin. Emäntämme tuijotti vetolaukkujamme tyytymättömänä ja kysyi, miksi meillä on niin paljon tavaraa mukana. Hän kaivoi meille kaapista yöpaitaa ja hammasharjaa varten reput, jotka nostimme selkään. Alkoi vaellus talvisen Helsingin läpi, sillä juuri silloin sattui olemaan oikea lumimyrsky. Vastatuuli pieksi kasvojamme, pyry pisteli niitä kuin neuloilla. Takkia piti kietoa tiiviimmin ympärille ja vetää pipoa silmille. Kulkukin oli hidasta ja vaarallista, sillä nietoksiksi kertyneen lumen alla oli  piilossa liukkaita iljanteita.
Puskimme päät kumarassa kohti merenrantaa, jossa tuuli pääsi vapaasti myllertämään. Pystyimme juuri ja juuri nostamaan sen verran katsettamme, että aloimme ihmetellä, mikä upouusi, valtava hotelli seisoi edessämme. 

- Se avattiin viikko sitten, emäntämme sanoi. - Olen varannut teille de luxe- maisemahuoneen yhdeksännestä kerroksesta. Ja se ei sitten maksa teille mitään. 

Kun tuntia myöhemmin istuimme käsittelemässä tekstejä 16. kerroksen kahviossa (kuin taivaan pankolla!) ja alapuolellamme näkyi satama-allas laivoineen, marraskuinen meri häämötti ja kaupungin valot alkoivat syttyä, niin me ”maalaistytöt” ihmetellen nautimme tällaisesta elämän ylellisyydestä.

Mielessäni oli jo siinä pyryssä kulkiessamme soinut edellisenä sunnuntaina kirkossa laulettu Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan virsi 924, joka nyt vain tuntui vahvistuvan päässäni. Virren symboliikka tuntui konkretisoituvan hassulla tavalla täällä norjalaisen miljonäärin rakennuttaman ehkä sadannen hotellin hillityssä harmoniassa.

Edessä reitti tuntematon aukeaa,

omin voimin emme kestä tuulta vasten;

matkalla Herra lupaat meitä johdattaa:

kaitse askeleita horjuvien lasten.

Vaikka vaellus on vaivaista,

minä jaksan toivoa,

olen kahden maan kansalainen.

     

Äiti ja äidin neuvot?

Ystävättäreni kävi juuri kertomassa surkean tarinan oman vanhimman poikansa avioliiton hajoamisesta. Syynä siihen, että kaksi lasta jäi Suomessa jälleen isättömiksi - oli hänen poikansa vanha 'synti' - josta hän oli avioliiton hehkeimmäksi ajaksi päässyt vapaaksi. Tästä riippuvuudesta ei hänen vaimonsa ollut ollut tietoinen avioliiton solmimisen aikoihin ja se pysyikin kaikilta (paitsi äidiltä) salassa.
Mutta kun arki hyppäsi elämään - niin kuin se kaikille tuppaa hyppäämään ja on aivan normaalia (= lapset on laitettu, koti hankittu ja koiranpentukin kuuluu usein kuvioon) - ei elämä enää antanutkaan jännitystä ja sisältöä riittämiin, jolloin vanha himo vei mennessään ... ja samalla meni koko perhe vaimoineen, koteineen ja koirineen. Äidin pelko oli siis ollut realistinen. Helmasynnit ovat vaarallisia ja voimallisia.
Kun kuuntelin äidin kauhua ja surua - niin poikansa kuin lastenlastenkin osalta - alkoi mielessäni soida iankaikkisen vanha lastenlaulu. Se on vuodelta 1956 ja sen on sanoittanut, säveltänyt ja esittänyt Georg Malmsten.

Kisu, Sisu, Visu, Misu - neljä kissanpoikaa - pyöriskeli, leikitteli kotipihallaan.
Äiti-mirri istuskellen katsoi leikkiänsä. Kasvojansa pestessään hän neuvoi lapsiaan; Lapsikullat leikkikää, mut' älkää menkö jäälle; kevät- sekä syksyjää niin petollinen on.

Äitimirri työhön lähti, pienet karvapörrit leikkimään he jäivät, koko joukko vallaton....

Vaan äidin neuvot viisaat ne kohta unhoon jäi
ja järven rantaan juoksivat he kaikki peräkkäin.
Hah hah hah hah miu mau --- hah hah hah hah miu mau...

NO - jää tietysti petti ja mirrit räpiköivät turkit märkinä hyisessä avannossa ja kiljuivat.....
auttakaa oi miu mau, auttakaa oi miu mau - mirrit vaikeroi. Miks' äidin neuvoja, me emme totelleet on kuolo tästä seuraus,  ja äidin kyyneleet.

Lopulta pentujen avuksi tuli Halli- koira, joka kiskoi penturääpäleet ylös jäälle.Tarina ei kuitenkaan kerro muistivatko he siitä eteenpäin - koko lopun ikäänsä - äitinsä viisaat neuvot.

Mistäpä löytyisi kaikkiin Suomen nuoriin perheisiin joku hallikoira, joka kiskaisisi aikamme uupuneet vanhemmat jälleen arjen tukevalle kamaralle. Arki kun on sitä, mitä sanotaan elämäksi - eivätkä jatkuvat elämyksestä toiseen loikkimiset.  

Kohtaamisia

Olin jonkin aikaa sitten 40-v synttäreillä, johon kutsu oli esitetty Fb:ssa. Olipa ryhmää varten perustettu oma ryhmäkin, jonka kautta saattoi ilmoittautua. Olin vähän huolissani, kuuluimmeko mieheni kanssa ollenkaan kutsuttujen kohderyhmään, kun kaikki oli niin modernia.
Päivänsankari veti kuitenkin kaikki mukaan niin, ettei kukaan jäänyt juhlissa ulkopuoliseksi.
Kun seisoimme sankarin ympärillä avarassa salissa, hän alkoi käydä läpi elämäänsä aivan lapsuuden ajoista lähtien. Hän esitteli paikalla olevat perheenjäsenensä ja kertoi heihin liittyvät ensimmäiset muistonsa. Samalla tavalla tutustuimme sankarin ala- ja yläkouluaikaisiin kavereihin. Paikalla oli ystäviä lukiovuosilta ja opiskeluajoilta. Oli kämppä- ja orkesterikavereita sekä naapurit avioliiton ensimmäisiltä vuosilta sekä monia muita eri elämänvaiheisiin liittyneitä henkilöitä.
Kun siinä kuuntelimme sankarin suorittamaa esittelyä, me vieraat aloimme katsella toisiamme tuttavallisesti, suopein ja ystävällisin silmin. Alkoi tuntua, etteihän tässä nyt niin vieraita ollakaan. Illan kuluessa oli helppo istuutua eri kahvi- ja ruokapöytiin ja muutenkin pysähtyä juttelemaan. Tuntui, että itsekin oli tullut nähdyksi omana itsenään, sellaisena kuin on.

Johannes 1: 43-50 kerrotaan eräästä kohtaamisesta, kun Jeesus kutsuu itselleen opetuslapsia. Beetsaidan kaupungista kotoisin oleva Filippos oli lähtenyt jo seuraamaan Jeesusta. Hän oli siitä innoissaan ja kertoi Natanaelille näin: - Me olemme läytäneet hänet, josta Mooses laissa ja profeetat kirjoissaan ovat kirjoittaneet: Jeesuksen Joosefin pojan Nasaretista.
Mutta Natanael kysyi häneltä: - Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?
Siihen Filippos vastasi: - Tule katsomaan!
Kun Jeesus näki Natanaelin tulevan, hän sanoi: - Tässä on oikea israelilainen, jossa ei ole vilppiä.
Natanael kysyi: - Mistä sinä minut tunnet?
Siihen Jeesus vastasi: - Ennen kuin Filippos kutsui sinua, minä näin sinut viikunapuun alla.
Silloin Natanael tunnusti: Rabbi, sinä olet Jumalan poika, sinä olet Israelin kuningas.

Tässä  kohtaamisessa on mukana monenlaisia tunteita: innostusta, epäilyä, hämmästystä, kunnioitusta. Merkittävää kertomuksessa on se, että ihmiset ovat suoria ja mutkattomia. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä verhouduta muodollisuuksien taakse. Käytössä ei ole small talkia! Jeesus näkee heti Natanaelin vilpittömän sydämen, ja Natanael pian tajuaa puhuvansa ainutlaatuisen henkilön kanssa. Hän jopa tunnistaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi.
Todella vavahduttava tapaaminen!

Onko sinun elämässäsi ollut jokin merkittävä kohtaaminen, jossa on heti tuntenut saaneensa jotain, suorastaan rikastuneensa muutamista sanotuista sanoista? Sellaiset jäävät mieleen.
Eiköhän yritetä tänään, että jokin kohtaaminen voisi olla jotain muuta kuin pelkkää ohipuhumista ja "hyvää päivää - kirvesvartta".

Nimellä on merkitystä.

Olohuoneemme pöydälle ilmestyi alkusyksystä kirja, jonka nimikin sai minut hyvälle tuulelle. Tämän teologian maisteri Riitta Lemmetyisen uusimman mietekirjan nimenä oli - Tuon taivaallista. Huvituin huomatessani, että nämä kaksi sanaahan voi lukea (ainakin) kahdella tavalla - joko niin, että "en ymmärrä tästä asiasta tuon taivaallista" tai sitten niin, että tämä kirja tuo sinulle jotakin, joka on kotoisin oman ymmärryksemme yläpuolelta, taivaista. Ja näinhän se toikin. Upea teksti, upeat kuvat.
Nuo kaksi tapaa kokea tuo kirja, eivät kuitenkaan välttämättä ole toisiaan poissulkevia. Vaikka kirja toisikin sinulle 'tervehdyksiä taivaista', saatat silti joutua toteamaan, ettet ymmärrä näistä jutuista 'tuon taivaallista'. Onneksi Anna-Mari Kaskiselta on ilmestynyt muutama vuosi sitten samankaltainen mietekirja, jonka nimenä on "Nyt näen".

Nimellä on merkitystä.
Kun poikamme syntyi, yli 40 vuotta sitten, annoimme hänen toiseksi nimekseen suvussa kulkevan nimen: isoisä Paul, poikansa nimi Paavo ja meidän vauvamme toiseksi nimeksi tuli samaa kaavaa käyttäen, Paavali. Pienenä tämä nimi oli tietysti ihan ok, mutta odotin jo murrosiässä milloin hän ilmoittaa katkeruutensa mokomasta nimestä ja halunsa vaihtaa sen. Ja sitten se päivä koitti. Hän oli kyllä silloin jo paljon yli murrosiän - kolmissa kymmenissä. Hän soitti, kertoi päätöksestään ja ilmoitti:
"Haluan, että se kirjoitetaan kaksoisveellä = Paawali." Nimellä oli siis hänelle väliä - ja yllätyksekseni hänen kohdallaan tämä 'väli' olikin arvokasta.

Kun minä monen elämän kolhun ja omankin kompurointini jälkeen aloin nähdä, makailin kerran arkisesti olohuoneen sohvalla ja kävin miettimään, miksi omat vanhempani olivat antaneet minulle juuri ne nimet, joita olen joutunut napisematta kantamaan. Kysäisin siinä maatessani Abba- Isältäni ketä naistyyppiä minä Hänen sanelemassaan kirjassa edustan; minkä nimen olisin ikään kuin Häneltä saanut... sain pikapostissa korviini toimitetun vastauksen: "Sinä olet Salome."
Olipa sitten jännittävää tutustua saman nimisiin sisariini Ison kirjan lehdiltä. Joten tällä nimellä pidän blogia Magdaleenan (mistä nimi?) kanssa ja se nimi on käytössä myös hepreantunneillamme. Kiitos nimestä, kuin myös näkemisestä, niin henkisestä kuin fyysisestäkin, sillä myös silmäni on parantumassa!

Eräs aamu ja kaikki elämän illat

Kaikenlaisia aamuja niitä onkin! 

Keskiviikkoaamuna heräsin viideltä katselemaan vaalitulosten laskemista Amerikasta. Kun puoli tuntia oli kulunut, syöksyin ravistelemaan mieheni hereille: - Nouse heti, Trump voittaa!

Monelle tämä oli täydellinen yllätysvoitto, ja  täyttä arvoitusta ovat vielä edessä olevat päivät "maailman presidentin" tulevista toimista. Eipä taas auta muu, kuin puhua Isällemme, että hän siunaisi Trumpia ymmärryksellä ja varjelisi tätä haurasta maailmaa.

Yläkuva on Mäntästä Serlachiuksen Gösta-taidemuseon kesällä olleesta näyttelystä, osa Penelope Umbricon Auringonlaskuja kuvaavasta teoksesta. Hän on poiminut Flickr-palvelusta 30 400 020 kuvaa auringonlaskuista, ne hän on tulostanut ja koonnut kuvista näyttävän seinän, jolle hän itse on antanut nimet Sunset, mutta jota voisi kutsua nimellä Kaikki elämän illat. 

Olen säilyttänyt pöytälaatikossani korttia, jonka teksti laittaa lukijansa tutkimaan, miten on kuluneen päivän käyttänyt. Tekstin kirjoittaja on tuntematon.

Kun päiväni on illassa, toivon, että olisin mieluummin syyllistynyt siihen, että

. . . olen ollut liian armollinen kuin tuomitseva,

. . . rakastanut liian paljon kuin liian vähän, 

. . . antanut  anteeksi hänelle, joka ei ole sitä ansainnut, kuin kieltäytynyt antamasta anteeksi hänelle, joka on sen ansainnut,

 . . . olisin elättänyt mieluummin loista kuin laiminlyönyt todella apua tarvitsevaa,

. . . että minua itseäni olisi höynäytetty, kuin että itse hyötynyt toisen kustannuksella, 

 . . . että olisin  uskonut ihmisiin liikaa kuin liian vähän,

. . . olisin ollut  liian luottavainen kuin liian kyyninen,

 . . . uskonut parasta ja ollut väärässä, kuin uskonut pahinta ja ollut oikeassa.

Kuvan pientä lampea olen katsellut monina elämäni iltoina. Jos kuva olisi ollut Flickr-palvelussa, Penelope Umbrico olisi saattanut napata siitä laskevan auringon Sunset-teokseensa : )

Aikamoista aikuiskoulutusta.

Isänpäivän alla.

Olipahan Magdaleenalla tätä edeltäneessä tekstissään mahtavaa kerrottavaa syyslomalaisista lapsenlapsistaan!
Kun omat - viidettä ja kuudetta luokkaa käyvät tyttärenpoikani - tulevat mummilaan, käpertyvät he kumpikin olohuoneen mukaviin nojatuoleihin, toinen saattaa sytyttää takan, mutta sitten onkin kaksi seuraavaa tuntia aivan hiljaista - kuin ei lapsia talossa olisikaan.  Kumpikin sukeltaa oman kännykkänsä pelimaailmaan, josta heräävät vasta kun muu kotiväki on jo ulko- ovella heitä hakemassa. (Onneksi tiedän heidän osaavan ja harrastavan muutakin.)

Kun kadulla tulee vastaani nuoria, kulkevat he kyllä kimpassa, mutta kanssakäyminen onkin sitten siinä. Kullakin on oma pelikoneensa auki ja se riittää yhteiseksi seurusteluksi.
Ja koulun pihalla, sillä puomilla, jolla ennen leikittiin kukkotappelua, istuu nyt mykkä ryhmä 'kukkopoikia' - pelaten. Eikä tämä synti (?) koske vain lapsia ja nuoria - vaan myös heidän vanhempiaan. Sillä mitä lastenhoitoa se on, jos isä vie lapsensa sunnuntaina leikkikentälle. Lapsi kyllä laskee liukumäessä, mutta isä on jossakin tosi kaukana, eli surffailee kavereidensa kera netissä. Hän on ikään kuin lapsensa kanssa, mutta ONKO? Minun sisälläni suorastaan sotii tämä näennäisyys. Ehkä se johtuu iästä, ehkä ammatista; ala-asteen erityisopettajana. Eniten huolettaa se, että onko tämä sota yksin ja vain minun sotani tätä uuttaa aikaa vastaan?

Eräänä päivänä tyttäreni näytti ottamaansa valokuvaa joka on nyt tämän blogin tunnuskuvana.. Katsoin kuvaa, panin hiljaa käteni ristiin ja huokaisin, että mistä näin hieno ajatus on kotoisin?
Sain kuulla, että juuri sen päiväkodin aidasta, jossa oma nuorimmaisemme on hoidossa.

ON omassa tarhassamme siis ainakin yksi täysipäinen aikuinen. Nautin ajatuksesta, että kun lapsen isä tulee hakemaan tarhasta lastaan, soi portilla hänen puhelimensa ja hän vastaa siihen seuraavasti: " Anteeksi etten nyt voi puhella kanssasi. Minulla on juuri alkamassa tärkeä neuvottelu." Soittaja saattaa kysyä, että mikä kumman tapaaminen sinulla nyt näin myöhään illansuussa on? Etkös ole jo aikaa sitten päässyt pois työpaikaltasi - johon isä vastaa:" Tapaan pienen tyttäreni ja haluan kovasti kuulla miten hänen päivänsä tarhassa on tänään sujunut."
Sananlasku sanoo: Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

"Luostarielämää ja nunnien aamuhartaus"

Kuvassa Eurajoen eskarilaisten sydämiä v. 2015-16. Työt löytyvät paikkakunnan kirjaston seinältä.

Talossamme vilisi syysloman aikana neljä lastenlasta. Vanhin heistä, 12-vuotias Karoliina, oli valmistautunut pitämään serkkupojille ja pikkusisarelleen (7-, 5-, ja 5-vuotiaat) partioleiriä. Hän saapui meille 84-sivuinen suunnitelma repussaan, sen lisäksi olivat itsepiirretyt värityskuvat.
Niin leiri alkoi, emmekä me aikuiset voineet muuta kuin seurata sivusta ja ihmetellä lasten touhuja. Eräskin päivä alkoi luostarielämään tutustumisella ja nunnien aamuhartaudella (joka ei ehkä ihan tainnut olla kuulijakunnan ikärakenteelle ja sukupuolijakautumalle osuva :) Iltaisin oli iltahartaus, jossa näyteltiin mm. laupiasta samarialaista. Pienet tutustuivat nuoren johtajansa opastuksella roomalaisiin numeroihin ja ensiaputaitoihin - jopa koirakin asetettiin makaamaan kylkiasentoon.
Me, mummi ja ukki, osasimme arvostaa erityisesti päivää, joka oli nimetty sanalla "arjen taitoja", sillä silloin pikkuväki valmisti koko aterian: pastaa, italialaista tomaattikastiketta (buenissimo!) sekä omenapiirakkaa.
Leiriviikko päättyi kokkitaitokisoihin, jossa lapset kekseliäästi käyttivät ruokakaapeista löytyneitä ruoka-aineita. Parasta toki  mummista oli se, että keittiö oli siivottu kaiken tämän touhuamisen jälkeen.

Taas kerran olen pysähtynyt ihmettelemään ihmisten erilaisuutta ja niitä lahjoja, joita jokainen on saanut syntymälahjakseen. Aina ei tule ajatelleeksi, kuinka monenlaisia nämä lahjat voivatkaan olla. Ihastelemme helposti lapsia, jotka kunnostautuvat esim. taiteiden tai liikunnan alueilla. Itsekin katselin menneellä viikolla kokonaisen päivän 11-vuotiasta Alma Deutscheria soittamassa viulua ja pianoa Israelin Filharmonisen orkesterin solistina sekä kuuntelin hänen säveltämänsä täysmittaisen oopperan Wienistä. Tästä iloisesta ihmelapsesta tulee melkein Mozart mieleen!
Vuoden takaisessa linkissä pieni Alma soittaa säveltämäänsä musiikkia viululla.

https://www.youtube.com/watch?v=zad7fkhGzzs

Tärkeää on kuitenkin huomata myös nämä tavalliset lapset, esim. arjen organisaattorit (kuten meidän Karoliina), ja nähdä kaikki lapset ainutlaatuisina, rakastettavina olentoina.

Tänään haluan kiittää jokaisesta taivaaallisen Isämme luomasta pikkuihmisestä! Kiitos, kiitos!
Pyydetään lapsille hyvää ja turvallista elämää Suojelusenkeli- laulun ajatuksin, joka on nyt virsi 971.

On pimeä korpi ja kivinen tie,
ja usein se käytävä liukaskin lie.
Jo lapsikin helposti langeta vois,
jos käsi ei enkelin kädessä ois. 

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
vaan ihana enkeli kotihin vie.
Oi, laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois,
sun kättäsi enkelin kädestä pois.

Kiitoskukkia.

Ystäväperheemme vaikeimmat vuodet olivat heidän kahden tyttärensä murrosiän vuodet. Kummallakin tytöllä oli omat valtaisan vaaralliset ongelmansa, joille vanhemmat eivät mahtaneet mitään. Eikä syy millään muotoa ulkopuolisen näkökulmasta katsottuna ollut perheen sisäisessä dynamiikassa. Äiti halusi ja sai olla kotona, jonka mahdollisti -  perheelle riittävän perusturvan antama liikeyritys. Alkoholia ei perheessä nautittu ja puolisoiden välit olivat ehyet.
Silti toinen tytöistä oli 16-17-vuotiaana vähällä kuolla anoreksiaan ja kun nuorempi tuli siihen ikään päätti hän elää miten tahtoo, jolloin sosiaalilautakunta ehdotti kauhistuneille vanhemmille, että olisi paras ottaa tyttö vaikeiksi vuosiksi koulukotiin. Vanhemmat ymmärsivät, että se oli tytön etu - ja uskoivat lapsensa ammattinsa osaavan henkilökunnan hoitoon muutamaksi vuodeksi...tosin sydän verta vuotaen.
Kumpainenkin tyttö voi nyt hyvin. He kouluttautuivat ja loivat itselleen oman näköisensä elämänuran. Toinen hoitaa nyt perhettään ja työskentelee vanhusten parissa hoitoalalla, toinen on valmis kiertämään maailman kriisipesäkkeitä - viimeisimpänä puolen vuoden urakka Nepalissa, yhdessä maailman köyhimmistä maista.
Siis kiitos näistä tytöistä - kumpaisestakin.

Silloin kun kriisi oli pahimmoillaan, opin tyttöjen äidiltä erään tärkeän ohjeen. Hän lähetti joka aamu tyttärilleen jonkin voimia antavan jakeen Isosta kirjasta ja jo matkaevääksi  hän oli antanut heille sellaisen elämänohjeen, että etsisivät joka päivän jonkin asian, josta saattoi kiittää - näytti miltä näytti ja tuntui miltä tuntui. Pimeimpinäkin hetkinä sellaisen saattoi kyllä löytää.

Kun minun silmääni tuli tämä elämää hankaloittava loitontajahermon halvaus totesin, että sain uudelleen löytää esim.oman mieheni. Olenkin ollut aivan liian itsenäinen, jopa niin, että tiemme ja harrastuksemme ovat paljolti ajautuneet aivan omiin suuntiinsa. NYT, menetettyäni joksikin aikaa ajolupani, meidät opetettiin taas kulkemaan samoja polkuja.
- Kiitän siis sairauden myötä saamastani autonkuljettajasta ja yhteisistä juttutuokioista, auton kiidättäessä minua hepreantunnilleni tai niistä tuttavistamme, joiden luo menemme nyt yhdessä - toisin kuin ennen, jolloin hänellä oli aina jokin alibi, koska osasin tehdä kaiken yksinkin.
No niin tietysti osasinkin, mutta kaksin aina kaunihimpi. Siis - kiitos tästäkin elämäni vaiheesta!

Kuva: Ystäväni merkillinen pihalaatoitus syyskuun puolivälissä, 2016.

Taivaan ovella

Minusta on hauskaa matkoilla valokuvata erilaisia ovia ja ikkunoita. Varsinkin vanhoissa kaupungeissa tuntuu, että jokainen ovi tai ikkuna on eri tavalla kiinnostava. Koneeni tiedostoissa onkin melkoinen määrä ovien ja ikkunoiden kuvia, joita välillä selailen ja mietin, mitä käyttöä niille löytyisi.
Nyt löytyi sopiva hetki liittää erään krakovalaisen kirkon pääoven kuva tekstini virikkeeksi. Mielessäni on soinut muutamia päiviä kirjallisuuden Nobel-voittaja Bob Dylanin laulu taivaan ovesta.  Kopioin sen tähän netistä löytämässäni muodossa. Outo sana minulle oli tuo badge, kunniamerkki

Mama, take this badge off of me.

I can't use it anymore.

It's getting dark, too dark to see.

I feel like I'm knockin' on heaven's door.

Knock, knock, knockin' on heaven's door.

Knock, knock, knockin' on heaven's door.

Knock, knock knockin' on heaven's door.

Knock, knock knockin' on heaven's door.

Mama, put my guns in the ground.

I can' shoot them anymore.

That long black cloud is coming' down.

I feel like I'm knockin' heaven's door ...

Tehokasta laulussa on nuoren sotilaan pitkään kestävä koputtaminen taivaan ovelle. Hän koputtaa koputtamistaan. Avautuuko ovi tälle sankarille - sitä ei kerrota.

Näin pyhäinpäivän aikaan, kun muistellaan ennen meitä lähteneitä, tulee miettineeksi kuolemaa muutenkin. Miten minun käy, jäänkö laulun sanojen mukaan vain portille koputtelemaan, ja lopulta joudun kääntymään pois? Vai avautuuko minulle ovi, ja saan juosta rakastaville käsivarsille? Oma valinta pitäisi kyllä tehdä jo ennen taivaan oven eteen joutumista.

Jeesus puhuu oppilailleen ennen kuolemaansa lohduttavia sanoja Joh. 14:1-4. "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, uskokaa myös minuun. Minun Isäni kodissa on monta uonetta. Ellei niin olisi, sanoisinko teille, että menen valmistamaan teille sijaa? Vaikka minä menenkin valmistamaan teille sijaa, tulen takaisin ja otan teidät luokseni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen."

https://www.youtube.com/watch?v=gazW7MOqHzQ

Lehtimajanjuhlilla

Vietimme viime viikonvaihteessa avioliittomme melko isoja pyöreitä vuosia, ehkä vähän normista
poikkeavalla tavalla. Eräs tuttavapari vietti sitä huomattavasti normaalimmin - Karibialla risteillen ja eräs toinen - kulkien pari viikkoa Roomaa ristiin rastiin.
Me kudoimme tietysti itsellemme omannäköisemme juhlan. Ajoimme kokonaisen tunnin matkan Lohjan Vivamoon, Kansan raamattuseuran juuri sata vuotta täyttäneeseen kurssikeskukseen, joka on kuin keidas Lohjan sydämessä. Siellä vietettiin 21.-23.10 juutalaisen kansan vuoden suurinta juhlaa - sukkotia, lehtimajanjuhlaa. Juutalaisen kansan keskuudessa tämä juhla kestää koko viikon ja huipentuu siihen, että suvut kokoontuvat viikon päättyessä perjantaina,sapatin aattona, syömään pihoille tai parvekkeille rakentamiinsa lehtimajoihin vuoden juhlallisinta sapatin ateriaa.
Kyseisellä viikolla kansa elää muistoissa omaa historiaansa, jolloin he elivät pakolaisina - 40 vuotta erämaassa, lehtimajoissa, taivas kattona ja Isä Jumala ravinnon jakelijana - kaikkiaan 600 000 miestä, sekä naiset, lapset ja palvelijat. ON siinä ollut ruokkimista.

Muistamme jo uskontotunneiltamme, että silloin joskus Beetlehemissä - oli niin suuri väentungos, ettei Marialle löytynyt huonetta majatalossa, vaikka synnytys oli alkamassa. Syy tungokseen oli tietysti se, että oli menossa se kuuluisa 'verollepanon aika' jolloin kunkin, myös Marian ja Joosefin, oli mentävä omaan kaupunkiinsa verolle pantavaksi. MUTTA - useat kirjoitusten tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että tällöin on ollut myös syksyinen lehtimajajuhlaviikko, jolloin suvut perinteisesti  kokoontuvat yhteen; kuten meillä jouluna. Ja näinpä on syytä ajatella, että Jeesus on syntynyt pian juutalaisen uuden vuoden jälkeen - lokakuun puolenvälin tienoolla.
Mielenkiintoista on sekin, että kaikkien muiden juutalaisten juhlien päällä (= 7 kpl) on myös jokin kristillinen juhla, mutta lehtimajanjuhlan päällä näin ei ole. ( Jouluammeko se vastaa?)

No, lehtimajoja ei nyt ainakaan meillä täällä Suomessa ole - mutta lehtikasoja sitäkin runsaammin.

Kuva 1. Vivamon lehtimajanjuhlan mainos: 'Kutsu iloon'
Kuva 2  Ilmestysmaja, Pystytetty Israeliin, Timnan autiomaahan, joka sijaitseen n.30 km Eilatista pohjoiseen. Juuri täällä (mm.) Israelin kansa eli 40 vuottaan - pakolaisina omalla maallaan.. Ilmestysmajan ympärillä olivat sukukunnittain eri heimojen leirit.

Maailmassa nyt

Saattokellojen jylhä kumu kaikui hämärässä illassa kaupungin yli. Keskustan kirkon kellot vastasivat kauempaa mäeltä kuuluviin Taulumäen kirkonkellojen hitaisiin, pysähdyttäviin lyönteihin. Kellot soivat joka ilta kello 17 Aleppon n. 250 000-300 000 uhrin muistoksi. Soittaminen jatkui lokakuun 24. päivään, YK:n päivään asti. Samalla me suomalaiset rauhan keskellä pohjoisessa halusimme sanoa EI loputtomille pommituksille, raunioiksi murskaantuville kodeille ja pienten lasten hädälle ja pelolle, joka parhaillaan riehuu maailmassa muutaman tunnin lentomatkan päässä maastamme.

Toinen pysähdyttävä murhe on Haitin kohtalo. Maan läpi pyyhältänyt hurrikaani, hirmumyrsky Matthew, joka kulki 235 km nopeudella, tuhosi suurimman osan jo ennestään köyhän maan sadosta. Mennessään se kaatoi betoniseiniä, kiskoi taloista kattoja ja kiskoi puita juuriltaan. Maan pääkaupungista, Jeremiasta, tuhoutui 80 %. Myrskyssä tuhoutuivat kodit ja muut elämisen ja ansaitsemisen puitteet. Nyt tilalla ovat puute ruuasta, juomasta ja lääkkeistä.

Näiden aivan konkreettisten murheiden taustalla häilyy suurvaltojen vastakkain asettuminen. Poliittisten kommentaattoreiden mukaan elämme todella vakavia aikoja, eikä uhkia voida vähätellä. Saksan ulkoministeri F-W Steinmayer sanoo, että kohoava jännitys USA:n ja Venäjän välillä on vaarallisempi kuin kylmän sodan aika. Alunperin Aleppon kapinallisten kukistamisesta alkanut selkkaus on laajentunut suurvaltojen uhitteluksi, ja nyt jo siirrellään sotavarustusta entisten itäblokin maiden rajoille.
Täälläkin päivän uutiset täyttyvät kuvista asehankinnoista ja sotaharjoituksista.
Itsekin säikähdin jonkin verran, kun istuessani työpöydän ääressä edessäni puitujen syksyisten viljapeltojen yllä yhtäkkiä lensi kymmenen hävittäjää. Vaikka kyse oli toki vain harjoituksesta, ajatukset väistämättä siirtyivät tositilanteeseen - entäpä jos kuitenkin joskus?

Jos alamme katsoa maailman tilannetta suoraan silmiin, mielen valtaa helposti ahdistus ja masennus. Varsinkin jos pysähdymme miettimään lapsiamme ja lastenlapsiamme. Millainen elämä heitä on odottamassa? Kuinka lasten lasten unelmat toteutuvat?

Meidän pitää kuitenkin kaiken keskellä pysyä rohkeina ja jakaa sitä asennetta myös läheisillemme.
Jeesus rohkaisee meitä, kun hän sanoo Joh. 16 puheensa lopuksi: - Tämän olen puhunut teille, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa rohkeat: minä olen voittanut maailman. 

Voimme rukoilla rauhaa vaikkapa virren 918 sanoilla. Virren sanat ovat kahdeksalla eri kielellä. Kirjoitan tähän ne suomeksi, arabiaksi ja hepreaksi.

Rauhan Herra, suo rauha.

Rauhaa kaipaamme niin.

Rauhan Herra, suo rauha.

Kaipaamme rauhaa niin.

Jää rabba ssälääm

amtir aläinää ssälääm

Jää rabba ssälääm

imla quluubänää sälääm.

Adonai hashalom

ten lanu et hashalom.

Adonai hashalom,

sim belibeinu hashalom.